jotain muuta kuin elämää

ensivaikutelmat

2012-01-21T18:00:00.001+02:00

Kun lentokone lensi kohti auringonlaskua Helsingistä Lontooseen viime sunnuntaina, olin surullisempi kuin koskaan. Kaikki tuttu ja turvallinen oli jäämässä taakse, edessä olisi uudet kaverit, uusi ympäristö, uusi yhteiskunta. Kun olin vihdoin 17 tunnin kuluttua Johannesburgin lentokentällä Etelä-Afrikassa, en ollut ollenkaan varma halusinko astua paahtavaan ulkoilmaan vai en. Kaikki tuntui jo aluksi niin erilaiselta.

Ensimmäiset kolme päivää koululla ovat olleet elämäni rankimmat, mutta luulen että elo on nyt tasaantumassa. Kun saavuimme, oli Mozambikin rannikolle iskenyt sykloni, ja samasta myrskystä kärsimme vielä kolme päivää. En ole koskaan ollut niin kylmissäni, vaikka tulenkin Joulupukin ja pakkasen maasta. Sumua oli aamuisin ja iltaisin niin paljon, että eteen oli vaikea nähdä. Jäätävältä tuntuva sade oli raskasta, hyvin erilaista kuin Suomessa. Kaikki oli märkää, vetistä, hyistä ja luotaantyöntävää. Kameranikin meni rikki, enkä ole saanut sitä toimimaan.

Elämä on täällä erilaista, mutta kuitenkin monilla tavoin samanlaista. Swazimaa on ristiriitainen paikka. Kävimme eilen hulppean länsimaisessa The Gables-ostoskeskuksessa, mutta ajoimme myös todella kurjien talojen ohi. Ne talot olivat joidenkin koteja. Asiat eivät ole täällä hyvin, on paljon ihmisiä, joiden elämässä ei ole kohtaloa. Teiden laidoilla istuu nuoria miehiä, jotka vain katselevat kun autot menevät ohi.

En ole koskaan tavannut niin älykkäitä ihmisiä kuin täällä koululla. Kun samalla käytävällä asuu ikäisiäni, joiden perheellä ei ole ollut rahaa ruokaan, suhteellisuudentaju muuttuu. He ovat tehneet niin paljon töitä saadakseen stipendin tähän kouluun, että omat saavutukset tuntuvat pikkuisilta. Sitten on myös todella varakkaita ihmisiä, mutta jotenkin kaikki osaavat kuitenkin elää yhdessä huolimatta eroavaisuuksista. Jokainen saa olla täällä sellainen kuin on.

kotikaupunki

2012-01-10T13:38:00.001+02:00

Talven ihme on valkoinen lumi, joka leijailee suurina hiutaleina armollisella hitaudella. Pakkasella on raikas henki, tasainen, voimakas valo kipristelee silmissä. Olen viettänyt aikaa pakkaillen ja järjestellen kotiin jääviä tavaroita. Vaikka kavereiden näkeminen ilahduttaa, on myös helpottavaa olla yksin. Hiljaisuudessa jaksaa ajatella, ja ajatteltavaa nyt tuntuukin olevan.

Olen katsonut walesilaisen näyttelijän, Griff Rhys Jonesin matkailusarjaa Maaliman tunnetuimmat kaupungit (Greatest Cities of The World). Varttuneempi britti seikkailee suurkaupungeissa ketterästi ja mielenkiintoisella otteella. Pariisissa asuvat vauraimmat eurooppalaiset, ja kaupunki käyttää puhtaanapitoon eniten rahaa maailmassa. Sydneyllä oli maine maailman laidalla sijaitsevana junttikaupunkina ennen oopperataloa ja olympialaisia. Kaupungit muuttuvat, ne taantuvat ja kehittyvät.

Helsinki on kehittynyt myös paljon. Aikaisemmin syksyllä katsoin CNN:n reportaasin Helsingistä, jossa satama-alueille nousevien asuinalueiden rakentaminen nähtiin kaupungin uudestisyntymisenä. Yhä useampaan paikkaan halutaan rakentaa yhä korkeampia taloja, ja tietysti muutoksiin reagoidaan eri tavoin. Tämän päivän Hesarissa uutisoitiin Jätkäsaaren pilvenpiirtäjähotellihankkeen nuivasta vastaanotosta.

Guggenheim-selvitys luovutettiin tänään, ja siinä ehdotetaan maailmanluokan museon rakentamista Katajanokalle. Siinä missä Sydneyn oopperatalo muutti Griff Rhys Jonesin mukaan koko Sydneyn kaupunkisuunnittelun ajattelutavan ja kansainvälisen maineen, voisi Guggenheim-museolla olla samanlainen vaikutus Helsingissä. "Itämeren helmen", pienen hurmaavan pääkaupunkimme tulevaisuuteen ja kulttuuriin kannattaa sijoittaa. Ei Helsingin tarvitse olla itseään suurempi, mutta se voi silti olla edelläkävijä.

Kuvat: Ranta, ranta, ranta, ranta

viimeinen viikko

2012-01-08T02:06:00.001+02:00

Kuuden päivän ja 15 tunnin kuluttua istun lentokoneessa matkalla Lontoon kautta Johannesburgiin. Olin kuvitellut, että ajat ennen lähtöä olisivat olleet rankkoja: mutta oloni on ollut huolettomampi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.

En osaa elää ajassa mukana, vaan se liitää nopeammin kuin tunteet. Vielä äsken oli joulu, joskin lumeton. Uutena vuotena juhlin kavereiden kanssa ja katselin kuinka ilotulitukset levisivät Helsingin keskustan ylle kukkina ja tähtinä. Pienessä pakkasessa on raikkautta, kylmässä suoruutta, villakangastakissa lämpöä. Ja tietenkin ympärillä olevat ihmiset – ystäväni. On levollista päästä lähtemään, kun tietää, että aina jossain on koti johon palata.

Olin tänään Kansallisoopperassa katsomassa Gioacchino Rossinin oopperaa Matka Reimsiin. Dario Fon ohjaus oli ällistyttävä, taidokas, kuitenkin joissain kohdin ärsyttävän pinnallinen. Ooppera oli visuaalisesti erinomaisen näyttävä ja kaunis. Matka Reimsiin oli myös kiinnostava yhteiskunnallisena kuvauksena, vaikkakin tätä päivää satirisoivat kommentit eivät kenties olleet juuri niitä terävimpiä.

Luen tällä hetkellä Jostein Gardeerin teosta Sofian maailma. Nykyaikaisen ajattelutavan eri historiallisia kerroksia hahmottavaa teosta on ilo lukea. Kuuden päivän ja neljäntoista tunnin kuluttua on ehkä helpompi selvitä minun ja kodin eroahdistuksesta yleismaailmallisten kysymysten pohdinnalla.

Scandinavian Music Group – Ruotsiin ja takaisin

Kuvat: Rautatientori, Musiikkitalo, Minä, Töölönlahden puisto

jouluntoivotus

2011-12-24T12:41:00.002+02:00

Joulun tekevät valot ja varjot, laulut ja tuoksut. Koristelin kuusen toissapäivänä: sen oksille on asetettu sinisiä, valkoisia ja hopeisia koristeita. Kun olin pieni, oli vaikeaa ymmärtää, miksi kuuseen ei saanut laittaa punaisia tai kultaisia koristeita. Äitini oli asiasta erityisen tarkka. Nyt vanhempana syyn huomaa helposti: kuusi on sitä kauniimpi, mitä hallitumpi sen värimaailma on.

Olen aina pitänyt valkoisesta. Se on samalla armollinen, ylhäinen väri: puhdas ja upea. Tänä vuonna valkoinen joulu jäi vain haaveeksi, mutta onneksi joulun tunnelma muodostuu monista muistakin asioista. Juhlan tunne, sukulaisrumba, antamisen ja saamisen ilo. Mandariinin tuoksu ja piparkakun maku.

Kaikilla ihmisillä joulu ei kuitenkaan mene hyvin. Tämän päivän Hesarissa oli juttua niin yksinäisestä isästä kuin kaukana vietettävistä juhlapyhistä. Maksuhäiriöisten määrä kasvaa kasvamistaan. Aitoa välittämistä ei erota tekopyhyydestä, ellei sitä pysty ilmaisemaan teoilla. Koulumme jouluhartaudessa nuorisopastori pyysi esirukouksessa siunausta maailman johtajille, jotta he pystyisivät rakentamaan oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Kaksi merkittävää henkilöä on kuollut viime aikoina. Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel pystyi tekemään maastaan paremman paikan elää, kun taas Kim Jong-Ilin Pohjois-Koreassa ihminen ei ollut individualisti, vaan valtiojohtoisen väkijoukon kasvoton osa. Suomi on demokratia. Kaikki voivat osallistua päätöksentekoon äänestämällä. Siksi nuorisopastorin lause oli outo: hän eristi maailman johtajat meistä lukiolaisista, aivan kuin kenelläkään meillä ei olisi valtaa muuttaa maailmaa, edes omassa arkipäiväisessä elämässämme.

Haluaisin toivottaa lukijoilleni oikein kaunista ja rauhallista joulua.

Kuvat: Aleksanterinkatu, Senaatintori, Koti x 2

kuukausi miinus kaksi päivää

2011-12-17T14:00:00.001+02:00

Tänään on kaksi päivää vaille kuukausi lähtöön. Lentoni on joka hetki lähempänä, pian on joulu ja lähtö onkin jo nurkan takana. Päätin kirjoittaa toissapäivänä vanhemmilleni kirjeet, jotka lähetän kakkosluokassa päivää ennen matkaani: silloin ne tulevat kotiin lähdettyäni. Kenenkään teini- ja keski-ikäisen välit eivät voi olla ongelmattomat: maailmankatsomuksessa on eroja jo pelkästään iän takia.

Hyvin harvoin tulee sanottua niitä sanoja, jotka ovat tärkeitä. En saanut unta yöllä, kun jäin miettimään, miksi kirjoitin välittäväni heistä, miksen vain sano niin. Vaikka on kyse vain vanhemmista, henkilöistä, jotka tuntevat sinut läpikotaisin, on tunteista avautuminen vaikeaa.

Rakennan selviytymisstrategioita pahojen päivien ja pelkojen varalle. Kirjoittaessani mummille vastaavaa kirjettä huomasin ajattelevani, että lähdön surua ajatellessa on muistettava paluun riemu. Tunnekuohu lentokentällä on kenties silloin helpompi kestää. Surukaan ei ole huono asia, sillä sitä ei olisi ilman rakkautta.

Ainainen huolenaihe on tietysti valkea joulu. Onneksi säätiedote lupasi lumisadetta aattoa edeltäville päiville. Mikään muu ei tee samalla tavalla joulumieltä kuin lumi, pakkanen ja tuisku. Kylmyyden keskellä on helppo huomata ihmisten lämpö.

Kuvat: Havis Amanda, Korkeavuorenkatu x 2

ohimennen

2011-12-12T22:29:00.001+02:00

Elämässä tuntuu tapahtuvan samalla niin paljon ja niin vähän, kaikki niin ohimennen. Olen maalannut joulukortteja, viettänyt harmaita, hiljaisia aamupäiviä, juhlinut kavereiden kanssa ja ehtinyt sairastaa kuukauden verran. Kun on pää täynnä räkää ja kurkku kipua, ei mikään tunnu maittavalta. Silti olen pyrkinyt elämään aivan normaalisti: kun aikaa Suomessa on päivä päivältä vähemmän, haluaa taistella sairautta vastaan myös muuten kuin lepäämällä.

Tämä syksy on ollut minulle monilla tavoin erityinen. Kun en ole joutunut opiskelemaan, ovat elämän muut puolet nousseet merkittävämmin esille. Olen löytänyt itsestäni myös rauhallisemman, hitaamman puolen. Olen tutustunut uusiin, hurmaaviin ja kiinnostaviin ihmisiini, jotka ovat aina eläneet lähellä mutta en ole oikein huomannut heitä.

Lumetonta, sateista talvea on vaikea sietää. Olin itsenäisyyspäivänä kuvaamassa metsässä, samalla kun satoi tuhti ensilumi. Pyöreiden, märkien lumihiutaleiden hiljaisuudessa purojen solina kuulostaa kovalta kakofonialta. Olen tämän syksyn aika huomannut sen, kuinka ainutlaatuinen ja upea maa Suomi onkaan.

Itsenäisyyspäivän kansalaisjuhlassa Senaatintorilla Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajan puheesta nousi esille eräs tärkeä asia: ainutlaatuisuutta ei voi kehittää jäämällä maailman muutoksesta sivuun. Kansalaisylpeyden rinnalla on oltava myös nöyryyttä. Vaikka meillä on maailman parhaimpiin lukeutuva koulutusjärjestelmä, toimiva terveydenhuolto ja demokratia, on asioita, joita osataan muualla paremmin. Nykyisistä ja tulevista kriiseistä selviytyy parhaiten olemalla avoin uusille vaikutteille.

Kuvat: Joulukadun avajaiset, ensilumi, itsenäisyyspäivän ylioppilaiden soihtukulkue

sade ja sanat

2011-11-23T11:20:00.001+02:00

En ole koskaan pitänyt kuumasta tai lämpimästä. Oikeastaan, voisin elää koko elämäni lumen ja pakkasen keskellä. Valkoinen on upea väri, sininen on vielä kauniimpi. Nyt harmauden keskellä olen kuitenkin huomannut kaipaavani lämpöä ja elämää. Luotaantyöntävä ulkoilma ajaa sisälle, säkkipimeiden iltojen tähtitaivaat peittyvät liian usein pilviin.

Lähtövalmistelut alkavat olla loppusuorillaan. Olen saanut melkein kaikki tarvittavat rokotukset, käynyt lääkärissä monen monta kertaa ja ravannut apteekissa niin, että jokainen farmaseutti Helsingin keskustassa tuntee minut naamaltani. Avasin viikolla myös ensimmäisen ihka-oman tilini: tuntuupa olo isolta ihmiseltä.

Kun on enemmän aikaa yksin, on aikaa myös muistella. Olen miettinyt viime aikoina erityisesti erästä äidinkielen tehtävänantoa seitsemännellä luokalla. Opettajamme pyysi meitä miettimään 30 sanaa, jotka korvaisivat kaikki muut. Jos on hylättävä kaikki muu ja mietittävä, miten rakentaa kommunikaatio 30 osan päälle, korostuu ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä.

Kuvat: Fallkulla, Esplanadi, Saaristo

parempi olo kuin pitkään aikaan

2011-11-16T11:34:00.001+02:00

Olin pelännyt, että lentoja varatessani tuntisin oloni vain tyhjäksi. Araksi, ontoksi ja turvattomaksi: koska lentojen varaaminen on konkreettinen osoitus siitä, että on lähdössä jonnekin. Mutta ei. Varasin eilen lennot, ja oloni on parempi kuin pitkään aikaan. Hämmennyksen, surumielisyyden ja lievän pelokkuuden on korvannut vahva innostus. Innostus ei ole lähdön odottamista: se on enemminkin elämistä tässä ja nyt.

Luen edelleen Philip Rothin Ihmisen tahra-kirjaa. On upeaa, että maailmassa on niinkin hienoja teoksia. Coleman Silk on hahmoista taidokkaimmiten rakennettu. Älyllinen vastakkainasettelu luotuna henkilön sisä- ja ulkopuolelle on vain yksi asia, miksi teos on niin vakuuttava.

Käyn keskiviikkoisin Centre Culturel Françaisissa ranskan kielen kurssilla. Kaksi tuntia kielen ja kulttuurin koukeroita on aivojumppaa koko viikolle. Opin viime kerralla, että partisiipin preesens taipuu passé composéssa myös avoir-apuverbiä käytettäessä. Silloin epäsuoran tai suoran objektipronominin pitää olla sijoitettuna ennen avoir-verbiä. Pienet, kiehtovat yksityiskohdat ja se suunnaton epäloogisuus, mitä tämä kieli osoittaa, pitää mielen liikkeellä.

Joku tarkkasilmäinen varmasti huomasi eilen arvosteluni Hesarissa!

Kuvat: Korkeavuorenkatu, Johanneksen kirkon raitiovaunupysäkki, Mummin syntymäpäivä

lentointoilua

2011-11-13T12:12:00.001+02:00

Marraskuussa on sallittua haikailla kesän perään. Värikäs syksy on jo ohi, edessä on harmaita ja kosteita ja viileitä päiviä ennen ensilunta. On harmaassa myös jotain kiinnostavaa. Se on melankolinen, tyhjä väri. Surumielisen rauhallinen.

Olen aina pitänyt lentokoneista ja lentokentistä. Mielestäni on mielenkiintoista, miten ihmisiä ohjaillaan kulkemaan oikeaan suuntaan. Onnistunut arkkitehtuuri on sellaista, että rakennus käyttäytyy samoin kuin ihminen. On luontevaa löytää oikeaan paikkaan oikeaan aikaan mennessä, kun rakennuksen suunnittelu on samalla tasolla kuin ihmisaivot.

Varaan ensi viikolla lennot Johannesburgiin. Afrikan kiireisin lentokenttä on noin 13 000 kilometrin päässä kodistani. Lennän todennäköisesti British Airwaysillä, ensin Helsingistä Lontooseen ja sieltä edelleen Johannesburgiin. Vaikka olen matkustanut melko paljon lentäen, en ole koskaan vaihtanut lentoa.

Se vähän jännittää, löydänkö oikeaan paikkaan oikeassa ajassa.

PS: kommentoinnissa lienee tekninen pulma.

niin yksinkertaista

2011-11-09T10:38:00.000+02:00

Jotkin asiat ovat elämässä niin yksinkertaisia, että kun ne unohtaa, ei edes huomaa. En ole pitään aikaan lukenut mitään: jos olen, niin se on liittynyt töihin. Lukemisen tuotattama ilo on yksiselitteistä, alkeellista onnea: se on pähkäilyä ja heittäytymistä.

Luen tällä hetkellä Philip Rothin teosta Ihmisen tahra. On vaikuttavaa lukea sellaisen kirjailijan tekstiä, joka todellakin tuntee ihmisen. Roth on kestämättömän tarkka havainnoissaan. Hänen tekstinsä on puhtaasti älykästä.

**

Olen viime aikoina puhkinut Scriptorin uusien nettisivujen kanssa. Ne ovat nyt valmiit. Jes! Olen suunnitellut sivujen ulkoasun, ja ystäväni on auttanut koodaamisessa. Kurkatkaa ja jos kovasti tykkäätte, napsauttakaa Facebookin tykkää-nappia!

Kuvat: Korkeavuorenkatu, Kasarmikatu, Svenska Teatern

tunnekarusellia

2011-10-31T12:11:00.000+02:00

Olen joskus pienenä lukenut viimeksi J. R. R. Tolkienin satukirjan Hobitti eli Sinne ja Takaisin. Minun teki mieli lukea eilen jotain kotoisaa vivahteikkaan (lue: työteliään) päivän jälkeen, joten tartuin kirjaan uudestaan. Jo alun sivuilta tuntui lämpimältä.

Samaistumisen voima on vahva. Kun viimeksi luin tätä teosta, muistan ajatelleeni, kuinka Bilbo Reppuli muistuttaa minua. Pidän mukavuuksista, lämpimistä vaatteista, hyvästä ruoasta ja maailmasta, jossa ei tarvitse pelätä. Niin Bilbokin piti, ja silti hän lähti seikkailulle kolmentoista muun kääpiön kanssa.

Kun luin kirjaa viime kerran, en voinut tietää, mikä tulee olemaan oma seikkailuni. Nyt se on aika selvää.

On hämmentävää ajatella, miten tietyt kokemukset kasvattavat ja muuttavat niin paljon. Jos minua ei olisi kiusattu ala-asteella, en olisi se henkilö, joka olen nyt. Jos en olisi päässyt Norssin latinan luokalle, en ajattelisi samalla tavalla kuin nyt. Jos olisin päättänyt jatkaa jossain muussa lukiossa, minulla olisi erilaiset kaverit kuin nyt.

Taakse päin katsoessa tuntuu oudolta. Identiteettini olisi niin erilainen, jos olisin joskus päättänyt toisin. Kun jo pelkkä tieto kahdesta tulevasta vuodesta on muuttanut ajattelutapaani enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

Kuvat: Tallinna, Tallinna, Tallinna, Tallinna

menovinkki messuvierailijoille

2011-10-28T23:15:00.001+03:00

Tuntuu vapauttavalta olla menemättä kirjamessuille tänä vuonna. Viimeistään viime vuonna tajusin, että kyseessä on suuri markkinatempaus, jonka kanssa ei kirjallisuudella ole paljoa tekemistä.

Huomisen iltapäivän vietän Nuoren Voiman Liiton 90-vuotisjuhlissa. Pasilan Rauhanasemalla järjestettävässä tapahtumassa on paljon erilaista ohjelmaa. Kello 16.50 julkistetaan Nuoren Voiman Liiton sanataideryhmän palkinnon saajat. Koska olen palkintotoimikunnan puheenjohtaja, näkee minutkin paikan päällä.

Pikkuisen jännittää koska pidän pienen puheen ja puheenpitäminen on aina hieman pelottavaa. Mutta vain pikkuisen!

Kuvat: Porin saaristo, Porin saaristo, Annankatu

paperi- ja lehtisotia

2011-10-28T10:11:00.002+03:00

Koska muutan seuraaviksi kahdeksi vuodeksi ulkomaille, joudun anomaan Kansaneläkelaitokselta oikeutta kuulua Suomen sosiaaliturvaan ulkomailla opiskellessani. Lähetin hakemuksen, joka sinänsä oli varsin simppeli, puolitoista viikkoa sitten. Eilen postilaatikkoon rämähti kirjekuori, jossa kehotettiin täydentämään hakemusta kolmella uudella liitteellä.

Kela toimii kovin epärationaalisesti. Jos päätöksen tekemiseen vaaditaan tietyt dokumentit, miksi niitä ei mainittu itse hakemuksessa?

Joku ihmeellinen voima haravoi kaupungin lehdet kasoiksi öiden aikana. Ei ole varmastikaan oikeutettua mennä sotkemaan niitä, mutta kun lehtisodat ovat niin hauskoja. Minulla on pää taas täynnä lähtöä. Hain eilen uuden passin. Pyöreäposkinen lapsennaama oli vaihtunut suoraan katsovaksi nuoreksi aikuiseksi. Kaikki tuntuu muuttuvan, niin tunteet, mielialat kuin ajatukset, mutta pelkästään aika: se kuluu, enkä tiedä miten haluaisin sen menevän.

Kuvat: Kauppatori, Unionininkatu, Pyhän Henrikin katedraali

syksy

2011-10-25T10:55:00.001+03:00

Helsinki on syksyisin varmasti maailman kaunein kaupunki. Ydinkeskustan vilskeen takana ovat kadut, joilla voi kävellä yksin. Kylmä, kostea sumu velloo mereltä kaupunkiin. Kaivopuisto on täysin tyhjä, ruskaiset puut ja lehtikeot huokuvat tulevaa talvea.

Pimeys on oma lukunsa: syksyn pimeys ei ole hentoa, vaan voimakasta ja salaperäistä. Valot nousevat kirkkaammin esille, kun ympärillä on tummanviolettia mustaa. Koko kaupunki tuntuu hiljaiselta, kun painaa kätensä puun kaarnaa vastaan. Se ei liiku. Kuitenkin jossain kaukana metro kulkee läpi yön, raitiovaunut kirskahtelevat ja juopot laulavat.

hiljaiset aamut

2011-10-20T10:40:00.000+03:00

Lokakuun lopun kullankeltainen valo kilpailee harmauden kanssa. Syksynä on niin monia värejä: kaunein niistä on kuitenkin vaahteran ruska, vaihtelevan keltaiset ja punaiset lehdet. Lähes yhtä upea on tasaisen keltainen, kotoisa koivu.

Nukahdan aina liian myöhään ja herään sitten, kun koulussa pitäisi jo olla. Hiljaiset, yksinäiset aamut ovat tällä hetkellä parhainta, mitä tiedän. Puuron laittaminen, kahvin keittäminen ja omenan syöminen, kaikki omassa ja yksinkertaisessa äänettömyydessä. Aamussa on jotain, mikä ei muulloin toistu: valo on kirkas ja puhdas, ilma raikas.

Teimme eilen koulussa ranskan tunnilla ylioppilaskirjoituksien kuuntelutehtäviä. Sain kaikki oikein. Iltapäivällä Ranskan kulttuurikeskuksessa käsittelimme ranskan kurssilla pronominien paikkaa ja järjestystä lauseessa. Kerrankin tuo mystinen, koukeroinen kieli osuu logiikkaani.

Kuvat: Porin saaristo, Porin saaristo, Johanneksen kirkko

kovin suomalainen kaupunki

2011-10-18T22:52:00.000+03:00

Tallinna on erityisen viehättävä kaupunki. Siellä on jotain, mitä Helsingissä ei ole: vanhoja, isoja puistoja. Helsingissä voi istuskella vanhojen puiden katveessa vain Töölönlahdella, Esplanadilla, Kaivopuistossa tai Tähtitorninmäellä, mutta Tallinnassa ikivanhoja lehmuksia tuntuu riittävän. Tallinna on myös rosoisen kaunis: Katukuvassa näkyy niin usean ajan vaikutus samaa aikaa.

On kaupungissa myös häiritseviä puolia: venäläiset, röyhkeät turistit ärsyttävät ja suomea kuulee joka kadun kulmasta. Suomen suurlähetystön lippu nousee Toompealle johtavien katujen ylle. Jos ei tietäisi, että nämä rakennukset ja kadut kuuluvat kulttuuriin ja aikaan, jota oma maamme ei ole elänyt, voisi luulla olevansa kotona.

Matkakuume tulee ja lähtee, se etenee sykleinä. Välillä tuntuu siltä, että haluaa vain lähteä, toisaalta joskus vain käpertyä. Olen varanut ajan rokotteita varten, soittanut matkavakuutusyhtiöön ja lähettänyt anomuksen Suomen sosiaaliturvassa pysymisestä. Saimme tänään koulukuvat: ne ovat viimeiseni omassa, suomalaisessa koulussani.

mikä ihmeen palvelukulttuuri

2011-10-06T12:02:00.002+03:00

On helppo huomata Saksassa, onko entisen rajan itä- vai länsipuolella. Lännessä, kun menee leipomoon ja pyytää pullia, sinua palvellaan auliisti englanniksi ja lörpötellään mukavia. Idässä saattaa sen sijaan törmätä vanhaan palvelukulttuuriin: kassatädit kiusaavat ja ovat tökeröitä.

Eräs esimerkillinen tapaus tapahtui Dresdenissä, hienossa Gemäldegalerie Alte Meister-museossa. Olimme ostaneet perhelipun tiskiltä ja nousemassa näyttelykerrokseen, kun vanhempi vartijatäti tuli huutamaan meille saksaksi, että meillä ei ole oikeaa lippua. Menimme selvittämään asiaa tiskille takaisin, ja siellä meille sanottiin, että älkää välittäkö tädistä, hän on vähän sellainen. Kun uudestaan ohitimme vartijatädin, oli hänen vieressään mies, joka sanoi tädille saksaksi: älä sano turisteille mitään.

Vaikka ajat ja rajat muuttuisivat, on tiettyjä asioita, joita ei muuteta yhdessä yössä. Yksi niistä on palvelukulttuuri, asenne omaa työtään ja asiakkaita kohtaan. Olen mielenkiintoisena seurannut VR:n ympärillä pyörivää juttua siitä, miten asiakasta kohdeltiin. Vaikka en ole asianosainen, olen tuohtunut. Liittyköön asiaan minkälaisia lieventäviä asianhaaroja tahansa, VR mokasi. Todella pahasti.

VR:n palvelukulttuurin pitäisi muuttua yhdessä yössä.

olla oma itsensä

2011-10-03T20:06:00.001+03:00

Sain Sarilta mielenkiintoisen haasteen, jossa ideana on kertoa itsestään hieman enemmän. Haasteesta tuli minulle ensimmäisenä mieleen Lukufiilis-lehteen kirjoittama artikkeli itsestäni lukijana. Siinä kerron, kuinka olen lukijana kehittynyt ja miten lukeminen on ollut osa minua: mutta sen te ehkä tiedättekin.

Mitä on olla oma itsensä? Onko se sitä, että on rehellinen itselleen ja muille? Ihminen tietää itsestään kovin vähän. Elimistön autonominen hermosto toimii irrallaan ihmisen itsensä vaikutusvallasta. Törmätessään yllättäviin, käänteentekeviin tapahtumiin, ihminen löytää itsestään uutta. Sosiaalisissa tilanteissa ihmiselle on aivan luonnollista lukkiutua rooliin.

Ajattelen, että olen oma itseni silloin, kun nauran tai itken. Silloin kun ihminen tuntee jotain, hän tietää, mitä todella ajattelee. Ja kun tietää mitä tuntee, on todellakin se mikä on.

**
Kadonneen Pariisin Hipsuvarvas

Sanat ovat olleet osa minua jo pienestä iästä lähtien. Sanoin ensimmäisen sanani kymmenkuisena, ja se oli ”isi!”. Kun päiväkoti-ikäisenä opin lukemaan, alkoivat kirjaimet kiinnostamaan minua todella paljon. Ensimmäinen teos, jota muistan lukeneeni, oli kokoelma Hipsuvarvas-tarinoita. Kirja jäi kuitenkin kesken, sillä oli liian pelottava.

Koulussa opin kirjoittamaan. Nyt osasin käyttää sanoja jo kolmella tavalla – puhuen, lukien ja kirjoittaen. Harry Potter ja Viisasten kivi oli ensimmäinen romaanini, jonka luin seitsemänvuotiaana. Pian lukemisesta tuli minulle toinen tietoisuus todellisuuden rinnalle. Kun viimeisinä alakoulun vuosina koin kiusaamisen rankkana, luin ja elin mieluummin Maria Gripen Varjo-sukusaagassa.

Vanhemmistani johtuen meillä oli kotona paljon 1960-lukuun mennessä julkaistua nuortenkirjallisuutta, jota luin mieluusti. Vinskit, Viisikot, Jules Vernet – nuo sinikantiset kirjat on lähes luettu puhki jäljiltäni. Burnettin Salainen puutarha, Pikku Prinssi ja Pikku Lordi olivat lempikirjojani. Kun en keksinyt muuta luettavaa, otin tavakseni lukea Harry Potterit uudestaan. Sen takia osaan kertoa Tylypahkaan liittyvistä juonenkäänteistä enemmän kuin Suomen esihistoriasta, jota käsiteltiin viidennellä luokalla.

Pertsa- ja Kilu-kirjoissa oli helppo kohdata aurinkoiset kesälaitumet, maailma, jossa pahuus rajoittuu pientä rikostoimintaa harjottaviin huonoihin ihmisiin. Viisikoissa ennen kaikkea hurmasi eväiden määrä. Ja olihan aina mukana Lassie, joka palasi kotiinsa, tehden pitkän matkan vain rakkaimpiensa tähden!

Tuli 12. ikävuosi ja alakoulu päättyi. Pyrin yläkouluun Helsingin normaalilyseon latinan luokalle ja pääsin sisään. Se oli suuri askel itselleni lukijana. Äidinkielen opettajamme ei enää yrittänyt iskostaa sijamuotoja oppilaiden aivoihin, vaan hänen tavoitteenaan oli kasvattaa lukijan tietoisuutta tekstistä. Kohtasin myös ne ihmiset, jotka ovat vielä neljänkin vuoden jälkeen parhaita ystäviäni. Lähes sosiaalisen paineen takia irtaannuin nuortenkirjallisuudesta, Artemis Fowl jäi kakkoseksi kun luokkatoverini esitteli äidinkielen tunnilla James Joycen Odysseuksen.

Tämä uudenlainen sosiaalinen paine oli häkellyttävää. Ennen paine oli tarkoittanut ”pakoa” kirjallisuuteen, nyt se ajoi kertomaan mitä luki, ja miten. Oli pakko muuttua havainnoivaksi lukijaksi. Mika Waltarin Sinuhe vaikutti minuun paljon, kuten myös melko kliseinen pyrkimykseni kirjailijaksi. 13-vuotiaana, seitsemännen luokan lopussa, perustin ystävieni kanssa Scriptor-kirjallisuuslehden, jossa saatoin olla kirjoittaja kärsimättä tietoisuudesta, etteivät tekstini oikeasti menestyisikään.

Luin ahmimalla Franz Kafkan teokset Linna ja Oikeusjuttu. En voinut laskea Markus Nummen teosta Kadonnut Pariisi käsistäni, ennen kuin sains en luettua. Välillä teki mieli lukea niitä lapsuuden onnentuojia uudestaan, ja palasinkin usein Roald Dahlin kirjojen pariin.

Tällä hetkellä, kun olen lukion ensimmäisellä vuosiasteella, näen itseni enemmän lukijana kuin kirjoittana. Vakaa tahtoni tulevaisuuden osalta olisi se, että saisin elantoni lukemalla ja kirjoittamalla. Lukeminen on minulle yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Kun hengittäminen kertoo, että olen olemassa, lukeminen todistaa sitä, että aivoissakin tapahtuu jotakin.

Tuure-Eerik Niemi

Julkaistu Lukufiilis-lehdessä 4/2010

Kuvat: Ranta, ranta, minä

nuorista ja nuorista

2011-10-01T12:57:00.001+03:00

Joskus on vaikeaa olla nuori vain aikuisten odotusten takia. Aikuisilla on yllättävän paljon mielipiteitä siitä, millaisia nuorten pitäisi olla ja millaisia ei, ja ylipäätään siitä, millaista nuoruus on.

Nuoruus on käsitteenä epämuodostunut. Se on toisaalta jotain, mitä kaikki haluavat: vähemmän ryppyjä silmäkulmassa, valinnanmahdollisuuksia ja optimismia. Mutta itse nuoret koetaan liian usein vain ylikasvaneina lapsina, joita ei edes tarvitse ottaa vakavasti. Minä väitän, että yhteiskuntamme ei arvosta nuoria tarpeeksi.

Tämänkaltaisiin asenteisiin törmää usein. Jos on perustanut 13-vuotiaana kulttuurilehden ja aloittanut freelancerina, kirjoittaa kirjallisuuskritiikkejä lehtiin kuten Helsingin Sanomiin ja Lukufiilikseen, eivät aikuiset näe, että heidän edessään on kuitenkin aivan keskiarvoinen nuori. Sellainen, joka käy lukiota, katsoo telkkaria ja viettää perjantai-iltansa kaupungilla. Jalkapallon pelaamisen sijasta hän kirjoittelee ja lukee. Aivan keskiarvoinen. Ei, hän on pikkuvanha tai pikkuvanha.

Mielestäni Salla Simukka toteaa asiasta älykkäästi Lukufiiliksen nettikolumnissa:

Ymmärtäisimme, että nuoret aivan kuin aikuisetkaan eivät ole mikään yhtenäinen joukko, jolla on yhtenäinen kirjallinen maku.

Mutta ne kaikki ovat kuitenkin nuoria. Niin kypsiä kuin heidän annetaan olla.

Kuvat: Tähtäri, Suomenlinna

ei ollut revontulia

2011-10-01T12:10:00.001+03:00

Ei näkynyt Helsingin taivaalla revontulia, vaikka Helsingin Sanomat niin uumoili. Suunnaton aurinkosähkömyrsky oli kohdistunut maahan viime viikon aikana, ja sen takia revontulia olisi sitten pitänyt näkyä. Olen hieman kateellinen kaverilleni, joka on vaihdossa Grönlannissa: siellä näkyy revontulia tosi useasti.

Vaikka revontulia ei näkynyt, loistivat yläpilvet kauniin punaisina vielä pitkään auringonkin laskettua. Rakastan syysiltojen pimeyttä ja tuulta: valot loistavat kirkkaammin ja niiden merkitys korostuu. Muutenkin kaupunki on illalla ja yöllä kiinnostava paikka: juoppojen höpinät ovat aina yhtä tyhmiä, ja mäkkärissä törmää masentuneen näköiseen nunnaan.

Mannerheimintie, Kolmen sepän aukio, Mikonkatu

**

Blogista: Mitä mieltä olette uudesta ulkoasusta?

mikä ihmeen intiaanikesä

2011-09-30T13:23:00.001+03:00

Olen aina luullut että intiaanikesä on kesällä, mutta nähtävästi niin voi olla myös syksyllä. Sataa ja paistaa ja on lämmintä. Kotipihan kirsikkapuut ovat jo aivan punaisia: syksyn väreissä on hienointa niiden luonnollisuus. Leiskuvat ja voimakkaat sävyt ovat harvinaisuus pohjoisessa luonnossa.

Viikkorytmi pirstailoituu, kun on pari vapaapäivää. Nyt on perjantai ja minulla on sunnuntai-olo. Jokaiselle viikonpäivälle on oma tunnelmansa. Parhain on minusta lauantai. Perjantaina olen yleensä kavereiden kanssa ulkona, lauantai on sitten mukavan rauhallinen vapaapäivä. Silloin ei tarvitse tehdä mitään. Kouluhommat kun voi aina sysätä seuraavalle päivälle.

Minulla on pari kirjaa, joista pidän niin paljon niiden tunnelmien takia. Jhumpa Lahirin Kaima sopii syksyyn tai keskitalveen: se on hiljainen ja hidas, melankolinen ja kaunis romaani. Myös Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin voisi olla tälle päivälle mukava kirja. Todennäköisemmin kyllä lähden ulos nauttimaan intiaanisyksystä ja illalla katson taivaalle, näkyisikö siellä niitä revontulia kuten Hesari uumoili.

Kuvat: Iso-Roobertinkatu, Töölö, Aleksanterinkatu, Fallkulla

kesän parhaita

2011-09-27T00:04:00.001+03:00

Flunssaisena aikaa tuntuu riittävän kaikkeen muuhun, kuin siihen mitä pitäisi tehdä. Onneksi huomenna alkaa koeviikko – ja kun en koulussa enää paljoa käy, se tarkoittaa vapaapäiviä! Voin vihdoin lukea ne kirjat, jotka ovat rästissä, katsoa elokuvia ja käydä mummilla. Käsitellä ja lajitella kuvia... Tai sitten siivota huonetta, pöytälaatikkoja, kirjahyllyjä, nostaa paperikasat roskakoriin ja lajitella kuitteja. Ihan kuin aina olisi jotain järkevämpää tekemistä kuin mukavat puuhat.

Katsoin yhtenä päivänä kaikki sadat kuvat, jotka olin ottanut kahden viikon kesäpurjehdukseltamme. Tässä on osa parhaimmistosta.

Oikein mukavaa viikkoa kaikille!

unohtuuko kirjoilta lämpö ja rakkaus?

2011-09-25T11:10:00.000+03:00

Luin äidinkielen kurssia varten Sofi Oksasen kirjan Stalinin lehmät. Olen entistä vakuuttuneempi hänen taidoistaan kirjoittajana. Kirjoissa on mielenkiintoista niiden intensiivisyys: Oksanen ei vain tiedä, vaan tuntee hahmonsa. Anna ja Katariina ovat psykologisia kokeiluja ihmisten käyttäytymisestä paineessa.

Samoin kuin Puhdistuksessa, Stalinin lehmät-kirjan hahmoja kalvaa jatkuva pelko. Kenenkään ei voi luottaa, kun jokainen ajaa vain omaa etuaan. Kirjat eivät tunne solidaarisuutta, myötätuntoa tai pyytetöntä rakkautta. Niiden ihmiskuva on kylmä ja itsekäs. Silti ihmiset eivät ole vahvoja – sillä jos ne olisivat voimakkaita, ne nousisivat kokemaansa vääryyttä vastaan.

Lyyrisen, uskomattoman kauniin ja rujon rajun tekstin yhteensovittaminen luo kirjoille uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi Puhdistus pitää sisällään käsittämättömän upeita kohtauksia. Kun Aliide tapaa ensimmäisen kerran Hansin, on tilanteessa jotain kovin kaunista: vaikka Ingel viekin voiton. Havut, auringonsäteiden kuvailu, koko tilanne on valloittava ja niin todelta tuntuva, tärkeä.

Kävimme mielenkiintoisen keskustelun kuvataiteen tunnilla siitä, millaista suomalainen kirjallisuus on nykyään. Kuvataiteen opettajan mielipide oli se, että liian usein unohdetaan kirjoista rakkaus ja lämpö, useammin kun tyydytään kuvaamaan ihmiselämän ongelmia ja yhteiskunnan epäkohtia. Mutta kyllähän sellaistakin kirjallisuutta julkaistaan. Eivät kaikki ole yhtä kyynisiä kuin Sofi Oksanen. Esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarinen on runoilijana herkkä, hänen runonsa lehmistä, yksinkertaisista jumalaisista olennoista ovat todella lämpimiä.

Mitä mieltä olette - unohtuuko rakkaus ja lämpö?

designmuistoja

2011-09-18T22:33:00.000+03:00

Kun kävin mummin kanssa Designmuseossa, ohitimme oudon rakennuskompleksin. Siinä on keltainen osa, ja sitten sellainen kansallisromanttinen pytinki. Sanoin mummille, että käyn tuolla joskus sitten koulua, koska koulu näytti Tylypahkalta ja äiti oli näyttänyt minulle ohimennen Helsingin parhaiden lukioiden listan. Olin tuolloin neljännellä luokalla ala-asteella.

Kun aloin käymään seitsemännellä luokalla Norssia Helsingin kekustassa, en tiennyt miten raitiovaunut menivät. Kysyin kerran kympin kuljettajalta, meneekö tämä ratikka Designmuseoon. Kuljettaja ei osannut vastata, eikä tiennyt mikä museo se sellainen on.

Designmuseo sijaitsee aivan Johanneksen kirkon vieressä. Minusta tämä vanha koulurakennus muistuttaa ulkonäöltään rautatieasemaa Claude Monétin maalauksessa. Rakennusta on jotakin, mikä muistuttaa terminaalilta tai joukkoliikenteeltään. Sen julkisivu on tiiltä, kuten läheinen kirkkokin.

En ole koskaan pitänyt Designmuseota mitenkään maailman parhaimpana museona. Sama vaikutus toistui, kun kävimme kuvataiteen tunnilla katsomassa Kaj Franckin muotoilusta kertovaa näyttelyä. Museorakennus on museona muotopuoli. Pysyvä näyttely on mielenkiinnoton, joskin aina on mukava katsoa mitä suomalaiselle muotoilulle on tapahtunut ja milloin.

Kaj Franck-näyttely ei tehnyt syvää vaikutusta tai liioin miellyttänyt. Museoa vaivaa kunninanhimottomuus: johtuuko se sitten määrärahojen puutteesta, vai mistä? Samassa korttelissa on toinen minimuseo, Suomen rakennustaiteen museo. Tämä kortteli, joka voisi olla virkeän designkulttuurin keskus, on jäänyt ummehtuneeksi ja tukahtuneeksi.

uutta ja uudempaa

2011-09-17T18:39:00.003+03:00

Helsinki on siinä mielessä outo kaupunki, että se on pieni mutta kovin kulmikas. Vaikka luulisi tuntevan sen, löytyy aina jotain uutta. Haimme eilen cappuccinot (kello ei ollut vielä yhtä!) kaverin kanssa Punavuoren Kaffecentralenista ja istuimme Korkeavuodenkadulle, Erottajan paloaseman eteen pällistelemään maailman menoa. Ohitsemme kulki niin kaksikielinen juoppo kuin ryhmä japanilaisturisteja. Tämä kaupunki on outo.

Helsingin kansainväliset elokuvajuhlat ovat taas alkamassa. En ole koskaan käynyt katsomassa elokuvia Rakkautta ja Anarkiaa- festivaaleilla. Kävin internet-sivut läpi ja löysin monta mielenkiinnostavaa elokuvaa. Erityisen mielenkiintoiselta vaikuttti Espanjan tämänvuotinen Oscar-ehdokaselokuva, joka kertoo latinalaisen Amerikan sosiaalisesta tilanteesta verraten sitä Kolumbuksen löytöretken aiheuttamiin muutoksiin.

Olen lukenut enemmän kuin pitkään aikaan ja saan siitä kiittää äidinkielenopettajiamme. Käyn kahta äidinkielen kurssia tässä jaksossa, lukemista on siis riittänyt. Sen lisäksi on kaikki kirjoihin liittyvät työt, ja jostain pitää löytää aikaa kahvinjuomiselle, kavereille ja vain ja ainoastaan olemiselle. Kun on vielä ikävä ja räkäinen syysflunssa, haluaa vain istua, juoda teetä ja katsoa telkkaria.

620. blogipostaus!

oijoijoi subjunktiivi

2011-09-16T23:08:00.001+03:00

Sain viime keskiviikkona oppia ranskan subjunktiivin. Minun mielestäni on kiinnostavaa, että jonkin kielen rakenne estää subjektiivisen mielipiteen esittämisen objektiivisena totuutena. Subjunktiivia käytetään, kun ilmaistaan tunnetta tai epävarmuutta: silloin tieto, johon verbi liitetään on subjektiivista eikä objektiivista.

Kieliä on kiinnostava opiskella, koska ne kuvaavat kulttuurinsa ajattelutapoja. Ranskalainen ajattelutapa ja toimintakulttuuri on kovin erilainen verrattuna suomalaiseen. Vaikka molemmat kulttuurit ovat osa suurempaa länsimaista kehystä, mahtuu monenlaisia erilaisuuksia mukaan. Toisaalta jotkut idiomit ovat samoja ranskassa, englannissa ja suomessa.

Poika on sana, josta suomalaisilla on syytä olla ylpeä. Se on yksi ainoista sanoista, joka on lainattu kantasuomesta germaanisiin kieliin. Englannin kielen sana boy on siis suomalaistaustainen, kuten myös ruotsin pojke.

Samaisen päivän illalla äiti kaivoi kirjahyllystä Oxfordin sanakirjansa. Noin kymmenen vuotta vanhat thesaurukset ja verb tablet ovat kivan kuluneita. Sivut ovat yhtä ohuita kuin Raamatussa, ja ne tuntuvat mukavilta kädessä. Paperin tuoksun pystyy erottamaan vienona, se haisee makealta maalilta ja koivunoksalta.

kirjoja kirjoja

2011-09-05T18:41:00.001+03:00

Kun kaverini Taika sanoi minulle kun olin yhdeksännellä luokalla, että lukio tappaa vapaa-ajan lukemisen, en uskonut. Hän oli kuitenkin harvinaisen oikeassa. Ei tee mieli lukea mitään enempää kuin Minna Canthin Anna-Liisat, Timo K. Mukan Kyyhkyt ja unikot ja Sofi Oksasen Puhdistukset. Kuitenkin postilaatikkoon on tipahdellut tasaiseen tahtiin syksyn uutuuksia.

Tartuin tänään pinon päälimmäiseen ja aloin lukemaan Rosa Liksomin Hytti numero 6:tta.

Tapasin lauantaina ensimmäistä kertaa Waterfordin kakkoseni. Hän on se, joka on edustaa Suomea vuotta vanhemmalla vuosiluokalla tulevassa koulussani. Teimme sopimuksen, että puhumme suomea toisillemme ainakin aina välillä.

syys

2011-09-02T22:55:00.001+03:00

Tänään oli kaunis ja kolea päivä. Syksy on tullut – pian alkaa ruska. Pidän viileydestä, sateesta pimenevistä illoista.

Sofi Oksanen

2011-08-30T19:16:00.003+03:00

Luemme äidinkielen tunnille Sofi Oksasen kirjaa Puhdistus. Tämä on toinen kerta, kun luen teosta: edellisenä kertana olin 14-vuotias. On mielenkiintoista huomata, miten nyt laittaa eri asioita merkille kuin pari vuotta sitten. Erittäin taitavasti kirjoitettu teos on paitsi sujuva, myös kaamea: ne eivät ole kadonneet vuosien aikana minnekään.

Oksasesta tulee mieleen Doris Lessing, niiltä osin kun olen häntä lukenut. Se suunnaton tarkkuus, jolla he tuntevat ihmisen, on samaa: toisaalta Oksasen teksti on räikeämpää. Jokaiselle tunteelle – joka olisi tuntijalleen huomaamaton – on sana, ilmaus ja merkitys.

Kävelin Eirassa eilen, ja tänään etsin asuntoa Pariisista.

venetsialaiset

2011-08-29T22:25:00.000+03:00

Purjehdimme viime lauantaina Skrubbön kauniiseen saareen juhlimaan venetsialaisia. Saaristossa oli jo alkanut syksy. Skrubbö on aivan meren laidalla, se on korkea ja kivikkoinen saari. Kallioiden välissä kasvavien koivujen lehdissä oli jo keltaisia raitoja.

Olen odottanut syksyä: se on lempivuodenaikani. Lehmuksen mahlan tuoksu, sade, ruska, viileys. Pimeys ei ole enää kesän hentoa pimeyttä, vaan syvää ja mystistä. Kuitenkin aina jossain keikkuu valonlähde: venetsialaisissa ne ovat lyhtyjä, joita jokainen venekunta on sytyttänyt.

Luin keskiyön aikaan Daphne du Maurien kauhunovelleja. Se ei välttämättä ollut hyvä ratkaisu; aaltojen pauhu ja tuuli kuulostivat jo hieman pelottavilta.

eu sitä eu tätä

2011-08-26T18:45:00.000+03:00

Yhteiskuntaopin neljäs kurssi on Euroopan unionia käsittelevä. En koskaan aikaisemmin ole ajatellut, että 27 maan liitto voi olla näin monimutkainen. Kun mukana on suuri osa Eurooppaa, tarvitaan kymmeniä tuhansia virkamiehiä, parlamenttitaloja ja virastoja.

Silti olen sitä mieltä, että Euroopan unionia tarvitaan. Eurooppa pysyy vahvana talousalueena ja kilpailukykyisenä, jos se on yhtenäinen. Myös poliittinen yhteistyö on tärkeää, koska sillä voidaan tasa-arvon ja demokratian toteutumista valvoa ja kannustaa sekä jäsenvaltioissa että niiden ulkopuolella.

Eurooppaa yhdistää niin yhteinen historia kuin kulttuurin suuntaviivat. Kun Firenzessä on isännöity suuria juhlia renessanssiajalla, niin on myös tehty Turun linnassa. Sen sijaan Eurooppaa erottavat kielet. Olen viime aikoina huomannut, miten vaikea kieli suomi onkaan. Pitää hallita lukuisasti erilaisia päätteitä, muotoja ja sijoja (ranskaksi des différents), jotta voi puhua tätä kieltä kieliopillisesti oikein. Minulla, täysin suomenkielisellä, on omia vaikeuksia tämän oudon äidinkieleni hahmottamisessa.

Nyt Taiteiden yöhön!

elokuu ja tähtien kirkkaus

2011-08-11T22:44:00.000+03:00

Suomi sijaitsee korkealla pohjoisessa, ja siksi valo jakaantuu niin epätasaisesti: on pimeä, pitkä talvi ja lyhyt, mutta sitäkin valoisampi kesä. Kesän pistelevän valoisat yöt ovat jo taittuneet illan pimeyteen. Loppukesän pimeys on pehmeää: sen taivaan tähdet ovat kaukana ja kirkkaita.

Pidän merestä, koska ulapalla tuntee olevansa osa paitsi aaltoja, myös taivasta. Maailma tuntuu täydellisen soikealta, aivan kuin kameran linssiltä. Samoin tuntuu katsellessa tähtiä: taivaas ja maa kohtaavat horisontissa, jota ei kunnolla näe.

En ole pitkään htäkähtynyt niin taitavasti kirjoitetusta tekstistä kuin J.M. Coetzeen Nuoruudessa. Se on tarkkaa ja totuudenmukaista: sama, mistä pidän Doris Lessingissä. Ehkä asia, jota arvostan pitämissäni kirjailijoissa ei niinkään ole kaunokirjallinen lahjakkuus, vaan miten herkkiä he ovat. Kun osaa huomata jokaisen tunteen, tietää ihmisen ja voi kirjoittaa hyviä kirjoja.

erään aikakauden loppu

2011-08-08T21:28:00.003+03:00

Kallio

Hiroshima-muistotilaisuus

Harry Potter ja Kuoleman varjelukset-elokuvan mainokset eivät osu väärään. Elokuvasarjan viimeinen on todellakin erään aikakauden loppu. Olin seitsemänvuotias, kun menin katsomaan ensimmäistä elokuvaa. Nyt olen kuusitoista.

En ole edes pitänyt Potter-filmatisoinneista paljoa, mutta viimeinen osa iski. Vaikka tilannekomiikka oli paikoin hyvinkin onnetonta, oli toteutus koskettava. Kuten aiemmissakin sarjan osissa, viimeisen elokuvan puvustajat ja lavastajat olivat tehneet oikein hienoa työtä.

Potterit ovat olleet suuri osa lapsuuttani. Kun vanhempieni ikäluokka on lukenut Viisikoita ja seikkaillut Pertsan ja Kilun kanssa, ei minun ikäluokastani tuskin löydy ketään joka ei olisi lukenut Joanne Kathleen Rowlingin kirjaa tai nähnyt elokuvaa. Mikä se Tylypahkan taika on ollutkaan, mutta todennäköisesti luen Potterit uudestaan vielä vanhainkodissa.

pikkuisia mukavia asioita

2011-08-06T10:14:00.002+03:00

Elämässä on paljon sellaisia pieniä, mukavia asioita, jotka tekevät onnellisuuden. Juodessani kahvia ja lukiessani Kuukausiliitettä tänään aamulla tulin miettineeksi kaikkia niitä asioita, joista pidän niin paljon. Myöhäisen kesän yöt, jolloin tähdet loistavat kirkkaina: pimeys on salaperäistä, mutta samalla käsittämättömän lohdullista. Se tekee hetkestä yksityisen.

Syksyn kirkkaat, pakkasen pureskelemat aamut. Lehdet, jotka punoittavat, kellastuneet koivut. Haluaisin päästä käymään Lapissa vielä tänä vuonna. Olen ollut vain talvisin siellä: kerran kävimme Karhunkierroksella Kuusamossa, mutta eihän se ole Lappia vaan Peräpohjolaa. Olen nähnyt vaivaiskoivujen ruskaa vain kuvissa, ja jängätkin vain lumisina. Haluaisin käydä Sodankylän elokuvafestivaaleilla, kuvata vanhanaikaisella filmijärjestelmäkameralla, viettää päivän Kansalliskirjaston pölyisillä parvilla.

Joulun odottaminen, pimeys, ensimmäinen lumi on aina suuri ilo. Loska, kylmyys, liian lämmitetyt raitiovaunut. Kevät ja sen raakuus. Omenapuiden kukkien väri. Kesän lämpö, Suomenlinnan lautta, vaahtopäät.

Mökin tupa, vanha vahakangas, kitkerää teetä ja keksi. Syksyn sade.

On niin paljon asioita, joita on minulle vain Suomessa.

lähtöjä

2011-07-28T13:10:00.001+03:00

Sain jännän, kurttuisen kirjeen Swazimaasta, joka sisälsi kasan lomakkeita ja todistuksen opiskelemisesta Waterford Kamhlaba United World College of Southern Africassa. Sain myös vihkosen, joka sisälsi koulun säännöt: niitä on paljon. Toisaalta, kaikki säännöt olivat kovin järkeviä – miten saa poistua kampukselta ja niin edelleen – mutta niistä tajusi hyvin, että olen siirtymässä erilaiselle kulttuurialueelle.

Eräs lapsuudenkavereistani – joka käy nyt Norssia – lähtee huomenna Grönlantiin vuodeksi. Kun hakee Tanskaan vaihto-oppilaaksi, voi joutua Grönlantiin. Minä ja kaverini ollaan jollain tavalla kohtalontovereita: haimme, hän vaihto-oppilasohjelmaan ja minä stipendiä, ja saimme hieman kummalliset vastaukset.

Ehkäpä se oli se syy, miksi meistä tuli lopulta kesän aikana niin hyvät kaverit. Vaikka maailmankolkka, mihin ei muuten tulisi lähdettyä, on outo, se on myös uusi kokemus, joka kantaa läpi elämän. Olen tosi kiitollinen siitä, että joku on ajattelee asiasta niin samalla tavalla. Se on osoittanut, että en minäkään ole täysin hullu, kun lähden Swazimaahan.

Kaikki muut tänä vuonna UWC-stipendin saaneet lähtevät elokuun lopulla, kun koulut Walesissa, Italiassa, Costa Ricassa, Hong Kongissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Norjassa aukeavat. Waterfordin lukukausi alkaa vasta tammikuussa. Odotteleminen on tylsää, samalla kun tietää että nämä ovat viimeisiä hetkiä lapsena, ja Suomessa. Onneksi voin aina soittaa internet-puheluita Grönlantiin ja kysyä kuulumisia.

muistakaa myös Afrikka

2011-07-25T13:34:00.004+03:00

Suomen ulkopuolinen maailma tuntuu olevan kovin kurja paikka. Norjassa on hyökätty silmittömällä julmuudella avointa kansalaisyhteiskuntaa kohtaan. Järjetön väkivallanteko yhdessä maailman parhaimmassa paikassa elää tuntuu oudolta ja suututtaa. Myös se, että julmuus kohdistuu nuoriin tuntuu käsittämättömältä.

Myös kauempana eletään kriittisiä aikoja. Kymmeniä miljoonia ihmisiä koskettava ruoan ja veden pula Itä-Afrikassa on aluetta pahiten koetteleva kriisi. Perheitä vaeltaa maailman suurimmille pakolaisleireille niin uupuneina, että kuolevat matkan rasituksiin saapuessaan.

On ymmärrettävää, että Norjan tapahtumat nousevat Suomessa suuremmalle huomiolle. Norja on Suomen naapurimaa, ja mailla on hyvät suhteet. Norja on yhteiskuntana samankaltainen kuin Suomi, ja on hyvin mahdollista, että Norjan sosiaalisia ongelmia esiintyy myös Suomessa. Afrikan sarvi sen sijaan kuivuuksineen on tuhansien kilometrien päässä.

Kahta erilaista kriisiä ei voi rinnastaa toisiinsa, mutta niihin suhtautumista voi. Itäisen Afrikan kuivuus ja Norjan joukkomurhat ovat erilaisia tapahtumia, molemmat aiheuttamissaan seurauksissa kamalia. Samalla kun nostetaan liput suruliputukseen, voisi muistaa myös Afrikan lapsien kohtaamaa kurjuutta. Kyllä apu pääsee perille.

kesäkirja ja saaristomustikoita

2011-07-20T23:14:00.002+03:00

Pitkän lukupaussini katkaisi Wilbur Smithin seikkailuromaani Siintävä horisontti. Romaani kertoo Courtneyn perheen vaiheista Eteläisessä Afrikassa. Kapkaupungin alankomaalaiselle siirtomaa-ajalle sijoittuva romaani ei ollut kaunokirjallinen merkkiteos, mutta mielenkiintoinen ja mukava lukea.

Smith osaa kirjoittaa, mutta ärsyttävän kuluneesti. Kliseet seuraavat toisiaan ja henkilöhahmot ovat tylsistyttävän tyypiteltyjä. Silti kirja puri minuun. Siitä asti kun luin pienenä Pertsat ja Kilut sekä Viisikot olen ollut seikkailukirjallisuuden ystävä. Lumoavan taitava kuvailu, jännittävä ilmapiiri ja kirjailijan eepostelu ei jätä kylmäksi. Loistava kesäkirja siis, kaikkien puutteidenkin kanssa.

Olin eilen purjehtimassa erään superhyvän kaverini kanssa. Poimimme saaresta mustikoita, jotka maistuivat kovin sinisiltä ja makeilta. Pilvien takaa valkeaksi suodattuva valo ja merimetsojen lentely muistuttivat minua Haruki Murakamin Sputnik, rakastettuni-kirjan tunnelmasta. Harmi vain, että olen nähtävästi hukannut kirjailijan muut suomennetut teokset Kafka rannalla ja Suuri lammasseikkailu kirjahyllyni syövereihin.

Baltic Jazz

2011-07-17T21:41:00.004+03:00

Pienenpienessä Taalintehtaan kylässä järjestetään vuosittain Baltic Jazz-musiikkitapahtuma. Olin vanhempieni kanssa Opera Meets Jazz-konsertissa, joka oli samalla osa Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa. Konsertti ei ollut mitenkään ihmeellinen – ei se huonokaan ollut – mutta Taalintehtaan lunki ilmapiiri sen sijaan viehätti.

Vanhempani olivat lähteneet purjehtimaan jo paria päivää aikaisemmin, joten minun oli tarkoituksena ottaa bussi Taalintehtaalle ja tavata heidät siellä. Selviydyin hyvin elämäni ensimmäisestä pitkänmatkan reittibusseilusta! Linja-auto kiersi kaikki pienet pitäjät, kulki koukeroisia teitä, pappiloiden pihamaita ja kuljettaja piti taukoja siellä missä häntä huvitti.

Suomalainen maaseutu on todella kaunista, en yhtään ihmettele miksi Turun moottoritie on valittu eurooppalaisen lehdistön toimesta yhdeksi maailman kauneimmista. Aaltoilevat pellot, kypsyvän viljan eriasteiset sävyt, purot ja pienten jokien laaksot. Aina välillä on kylä, taloja ja kirkko.

Suomessa suuri osa vanhasta kauneudesta on pilattu rakentamalla sodan jälkeisessä betonihuumassa tajaamat täyteen neliskulmaisia, tasakattoisia parakkeja. Turku taitaa olla tämänkaltaissta kehityksestä pahin esimerkki. Luokkakaverini äidin lapsuudessa tämä satamakaupunki oli mitä hurmaavin, pienten kivikatujen ja puutalojen sykerö, mutta tänä päivänä keskustaa halkovat suuret tiet ja vanha rakennuskunta on kadonnut liike"palatsien" taakse.

Taalintehdaskaan ei puhuttele kauneudellaan. Sen piskuista keskustaa värittää ikiaikainen betoni-ilmestys, joka on näytellyt joskus kunnantalon virkaa. Silti se on lähellä merta, ja meri on kaunis. Ehkä sekin on Turun pelastus, sillä aina kun olen siellä käynyt, olen viihtynyt.

koti koti koti

2011-07-17T00:43:00.004+03:00

Kotiin on kyllä mukava tulla. Huomasin sen eilen, kun palasin purjehdukselta. Useiden satojen merimailien jälkeen maankamara tuntuu erinomaisen kotoisalta. Ehdimme kiertää saaristomeren ja ulkosaariston satamia, purjehdimme Ahvenanmalle Kökarin saarelle asti ja sieltä Utön kylään. Pidän saaristosta, ja siätkin enemmän merestä: meri on kaunis, se on vapaa ja autio. Swasimaassa ei ole merta, sen Lonely Planet minulle osasi kertoa.

En ole pitkään aikaan viettänyt hetkiä vanhempieni kanssa. Tietysti kotona niitä näkee, niiden kanssa syö ja niiden kanssa riitelee astianpesukoneen tyhjentämisvuoroista. Mutta on eri asia olla heidän kanssaan kuin vain asua. Sen takia purjehtiminen oli minulle tällä kertaa tärkeätä. Ei vain maisemien tai merituulen, luovimisen ja reivaamisen, vaan ihan isin ja äidin takia.

Muuttaessani maailman toiselle puolen tiedän, että minulla alkaa uusi elämä. Se on aikuinen elämä, jossa vanhemmat eivät ole sanelemassa kotiintuloaikoja tai muuten vain latelemassa direktiivejä. Toisaalta ei voi millä tahansa hetkellä soittaa kotiin ja vuodattaa ongelmiaan. Kun itse ajattelen lähtöäni ja siihen liittyviä kasvun paikkoja, en pelkää, vaan jännitän ja odotan. Luulen, että vanhempani hieman pelkäävät.

Olen kuitenkin vasta kuusitoistavuotias.

eka oma järkkäri

2011-06-29T23:20:00.004+03:00

Lasipalatsi

Kiasma

Eräs unelmani toteutui eilen, kun sain ensimmäisen järjestelmäkamerani. Olin tehnyt diilin vanhemien kanssa, että jos todistukseni keskiarvo on lukion ekan vuoden jälkeen edelleen yli ysin, saan uuden kameran. Ja niin oli, ja sitten alkoi kameramallin pohdinta. Päädyin Canon 500D-kameraan, se ei ole turhan kallis mutta sisältää hyvää tekniikkaa.

Tänään ottamia kuvia, olkaa hyvät :-)

yksinäistä mutta ystäviä

2011-06-27T21:10:00.001+03:00

Vaikka ympärillä on niin paljon elämää, tuntuu olo yksinäiseltä. En ole nähnyt Helsinkiä koskaan niin kauniina kuin tänään. Mannerheimintietä pitkin kulkevat raitiovaunut olivat vienon, lämpimän ilta-auringon valaisemia: taivas oli sininen, lokit pysyivät kaukana. Puiden vihreys näyttää viattomalta ja hellältä, kun sitä katsoo alta päin. Pakostakin, kun katselee liikettä, ihmisiä, joiden matkalla on määritelty suunta, tuntee yksinäisyyttä.

Pakkasin juhannukseksi Afrikka-opaskirjani ja lähdin purjehtimaan perheen kanssa. Yöttömänä keskiyönä lipputangossa liehui Suomen lippu, auringon silottama taivaanranta oli hennon oranssi. Ihmiset lauloivat ja nauroivat, joivat viskiä. Joku soitti harmonikkaa. Istuin yksin veneemme istumalaatikossa ja luin Maputon, Mosambikin pääkaupungin, turvallisuusongelmista.

Olen oppinut itsestäni monia asioita. Puhuin erään kaverini kanssa siitä, miten minulla on pakko olla päämääriä. Hän sanoi minusta viisaasti, että päämääräni voisi olla oppia heittäytymään paremmin. Sitä en osaa. En luota itseeni niin paljoa, että kuvittelisin selviytymään mistä tahansa tilaisuudesta.

Mutta aina on asioita, jotka toimivat vastakohtina itsekeskeiselle yksinäisyydelle. Istuin Svenska Teaternin edessä enkä tiennyt mitä tehdä, katsoin kuinka saksalaiset turistit nauroivat kävellessään ohitseni. Otin puhelimen ja soitin eräälle kaverilleni. Vaikka kukaan muu paitsi minä ei tiedä miltä minusta tällä hetkellä tuntuu, tietää joku minusta niin paljon, että osaa sanoa jotain lämmittävää. Se on mukavaa. Se on ystävyyttä. Samalla kun odotan ensi tammikuuta ja ensimmäistä lentoani Johannesburgiin maailman toiselle puolelle, koen vahvaa kiitollisuutta niitä kaikkia ihmisiä kohtaan, jotka ovat jaksaneet kuunnella minua, ja joita minä olen saanut kuunnella.

älä rakenna pilvilinnoja

2011-06-20T23:15:00.000+03:00

Olin viikonloppuna UWC-kesätapaamisessa. Se oli uskomatonta. Tajusin taas kerran, että olen tilanteessa, mistä olen unelmoinut. Päämäärän saavuttaminen on hämmästyttävän hurmaavaa: samalla kun on järjettömän iloinen, on kuitenkin ihmeissään siitä, mihin kurkottaa seuraavaksi.

Eräs tärkeimmistä asioista, jonka opin kesätapaamisessa – joka oli meille "nollille" samalla lähtökoulutus – oli se, että pilvilinnoja ei pidä rakentaa. Se on pelkästään oman itsensä suojelemista; ei joudu pettymään. Tämä on minulle vaikea kohta. Tapa, millä käsittelen yllätyksiä on se, että luen, kuuntelen ja katselen, kerään tietoa sitä koskevasta asiasta. Koko ajan olen rakentanut tietynlaisia ennakkokuvia uudesta koulustani maailman toisella puolella. Ehkä pelkään, että vaikka tiedän ennakkoluulojeni olevan vain luuloja, petyn niiden takia.

Asia, johon kaikkien pitää varautua kouluille lähtiessään, on unen puute: kielen vaihtuminen, uusi yhteisö ja kaverit vaativat unitunteja. Uni on kuulemma vain kofeiinin korvike. Kahvi on elämän eliksiiri. No, toisaalta, pääsen Suomeen kolme kertaa vuodessa lomilleni, silloin voin nukkua pääni tyhjäksi.

Kaikista kivointa viikonloppuna oli huomata ihmisten lämpö. Ehkä se oli se asia, mikä hämmästytti eniten: vaikka pettyisinkin koulussani, en saisi unta ja muutenkin elämä menisi päin honkia, on aina joku jolle voi siitä marmattaa. Olen onnekas, kun tutorini, viime jouluna Waterfordista valmistunut, on tosi hyvä tyyppi ja tuleva kakkosvuotiseni vaikuttaa varsin mukavalta.

uusi koulu uusi maailma

2011-06-17T00:21:00.001+03:00

En osaa ajatella muuta kuin tulevaa kouluani. Kaikki sanovat, että nauti tästä hetkestä. Se on vaikeaa. Katselen päivä päivältä kuvia pienestä Mbabanen kaupungista, jonka laidalla kouluni Waterford KaMhlaba UWC of Southern Africa sijaitsee. Olen lukenut kerta kerran jälkeen koulun General Information Bookletin, kaikki IB-aineoppaat... katsonut yliopistojen pääsyvaatimuksia, listannut tulevia tavoitteita. Tylsistytän kavereitani kertomalla kaikki haalimani yksityiskohdat kampuksesta: miten sen vanhimman osan on suunnitellut portugalilais-mozambiklainen arkkitehti, kuin ulkouima-allas on vapaassa käytössä ja miten säännöt ovat tiukkoja.

Näin toissapäivänä kouluni suomalaisen yhteyshenkilön. Hän on valmistunut WK:sta jokunen vuosi sitten. Kuva, joka koulustani piirtyy on hämmentävä: kehitysmaassa oleva huipputason eliittikoulu, joka painottaa kansainvälisyyskasvatusta ja hyväntekeväisyyttä. Kontrasti Swazimaan ja huippukoulun välillä on ollut liian iso ymmärrettäväksi monille, joille olen kertonut stipendistäni. Törmäsin Norssissa monesti siihen, että jopa opettajat naureskelivat ajatukselle.

Minusta ajatus ei ole naurettava: se käy järkeen. 1960-luvun alussa englantilainen käyttäytymistieteilijä Michael Stern perusti Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa vastustavan koulun. Koska moista koulua ei voinut perustaa totalitaariseen Etelä-Afrikkaan, järjestyi koulun paikka Swazimaan kuninkaan lahjoituksella Waterford Parkista. Uusi Waterford College oli ainutlaatuinen koulutuskokeilu, eteläisen Afrikan ensimmäinen mustien ja valkoisten yhteinen koulu. Monet alueen merkittävimmistä poliittisista vaikuttajista lähettivät sinne lapsensa. Niin Nelson Mandelan kuin Desmond Tutun lapset ovat käyneet WK:n.

Lisänimen KaMhlaba antoi Swazimaan kuningas, joka vieraili kampuksella ensimmäisen kerran 1967. Maailmaa pienoiskoossa tarkoittava sana kuvaa koulun ideologista taustaa: Waterford KaMhlaban tulisi olla kansainvälinen koulu, joka opettaa oppilaitaan kulttuurien väliseen suvaitsevaisuuteen. Koulu liitettiin 1980-luvun alussa United World Colleges- koululiikkeen jäseneksi, ja siitä tuli eteläisen pallonpuoliskon ensimmäinen IB-koulu.

Koululle haetaan pääsääntöisesti oman kansallisen UWC-toimikunnan kautta. Suomessa UWC-toimikunta kutsuu hakijoista 24 haastatteluihin, kun 12 stipendiä jaetaan. Hakemukset ovat avoimia, ja stipendin saa siihen kouluun, mihin soveltuu toimikunnan näkemyksen mukaisesti parhaiten. Haastattelupäivä oli armotonta testaamista yli kahdeksan tuntia, ihmettelen miten jaksoin ylipäätään sen kaiken.

United World Colleges-kouluissa painotetaan laaja-alaista ymmärrystä maailmasta. Se pyrkii kasvattamaan vastuullisia, kansainväliseen kanssakäymiseen valveutuneita, suvaitsevaisia ihmisiä. UWC-kouluja yhdistää myös niiden panos akateemisuuteen: koulut eivät ole mitä tahansa kouluja, vaan kouluja, joista matkataan stipendeillä Ivy League-kouluihin tai Oxbridgeen. Aina kun joku opettaja on hekotellut koululleni, olen muistanut mainita, että se on yksi maailman parhaimmista; noin 30% oppilaista saavuttaa vuosittain tutkinnossa Oxbridge- tai Ivy League-opintoihin oikeuttavan tuloksen.

aurinkoa ja liikaa kahvia

2011-06-12T22:37:00.030+03:00

Öölanti

Asia, joka erottaa kesän muista vuodenajoista on ilmiselvästi valo. Sitä tulvii joka paikasta: se on kirkasta, pehmeää ja lempeää: kuumottavaa tai raikasta. En voi kyllästyä kesään, enkä varsinkaan sen valoisuuteen: joskin tämä aikaansaa elämään erilaisia varjopuolia. Nukkuminen on vaikeampaa, kun ei yksinkertaisesti nukuta. Olen huomannut viimeisen viikon aikana ainakin sen, että unen korvaamien kahvilla on huonompi ajatus kun nukahtamisen yrittäminen.

Olin viime viikonlopun purjehtimassa. Suuntasimme Helsingistä itään: tuuli oli olematon, mutta kuitenkin kuljimme eteenpäin. Yövyimme pienellä, lähes täysin luonnontilassa olevalla saarella. Sen aito kauneus, rannan lehdoista avomeren puoleisiin kallioihin, oli upea. Uin myös ensimmäisen kerran tänä vuonna: pään painaminen siitepölyn ja levän täplittämän vedenpinnan alle tuntui oudolta, kun mielessä muistui vielä viime kesän kirkkaat ja puhtaat vedet Saaristomerellä.

Sanotaan, että Itämeri on maailman saastunein meri. Viime kesä oli ensimmäinen kerta minulle, kun pääsin ensimmäisen kerran kiertämään kunnolla suomalaista saaristoa. Yllätyin, ja onneksi positiivisesti. Vaikka typpi- ja rikkiarvot ovat korkeat, on myös toivoa: sillä ympäristöaktivistien lisäksi myös luonto jaksaa sinnitellä. Eri asia, kuinka kauan.

töitä ja kesälomaa

2011-06-07T09:06:00.000+03:00

Koulu loppui ja loma alkoi, mutta minulla hieman erilaisissa merkeissä kuin aikaisemmin. Olen nyt ensimmäistä kertaa kesätöissä! Toimin Hapen kesätoimituksen ohjaajana, mikä vaikuttaa olevan tosi hauskaa puuhaa. Hapen kesätoimitus on yksi Helsingin nuorisoasiainkeskuksen keinoista tarjota nuorille tapa saada oma ääni kuuluviin ja oppia mediasta.

Kaipaan kuitenkin hieman niitä kesäkuisia, letkeitä aamuja jolloin pystyi nukkumaan niin pitkään kuin halusi. Kesäkuu on todella kaunis kuukausi: puiden vihreydessä on vielä hieman sitä kevään raikkautta; mutta ilma alkaa olla oikein lämmin. En ole lukenut pitkään aikaan oikeastaan mitään, jotenkin elämä tuntuu menevän eteenpäin niin nopeasti, ettei sivuja ehdi kääntää. Lueskelen aina kun maltan Carlos Ruiz Zafonin The Engel's Game-kirjaa ja suurta pinoa Afrikka-oppaita.

Uudessa koulussani lomani ajoittuvat lähinnä touko-huhtikuun, elo-syyskuun ja joulu-tammikuun vaiheille, eli tämä on viimeinen kesäni Suomessa ennen muuttamista. Se laittaa miettimään.

sanakirjat kesäteloille

2011-05-30T20:03:00.000+03:00

Jos eksytte Tallinnaan, löytäkää Eksperimenta-kuvataidetriennaali!

Kun palautin tänään latinan kokeen ja suljin sanakirjan, tajusin, että nyt loma alkaa. Minun ja vapauden välissä on vain pari vaatimatonta koulupäivää, jolloin ei tehdä mitään ainakaan opiskeluun liittyvää. Jokakesäinen perinne, lukukauden lopussa pidettävä Norssi-Ressu-kamppailupäivä järjestetään keskiviikkona, torstai on vapaa ja perjantaina ei taida olla mitään syytä mennä kouluun. Lauantai, ylioppilasjuhlien, todistusten, valkeiden ruusujen ja kuohuvan päivä, on yksi vuoden kohokohdista.

Olen aina pitänyt siitä päivästä, kun todistus jaetaan. Yleensä todistukseni on ollut minulle mieluisa: joskus olen halunut korjata numeron tai toisen, ja saanut sen sitten seuraavana lukuvuotena tehtyä. Se yksi lauantai on kuin palkkio kaikesta puurtamisesta, siitä, että on jaksanut lukea kromosomikaaviot ja saksan artikkelitaulukot ulkoa kokeita varten ja kestänyt äidinkielenopettajien nitinät pilkkusäännöistä. Tuleva lauantai on toiveikas, kesäinen päivä. Silloin syödään kakkua, juodaan kahvia, juhlitaan kavereiden kanssa illalla.

Minua harmittaa hieman, että tulen valmistumaan vasta jouluna 2013. En ole Suomessa, kun kaverini saavat painaa lakin päähänsä: en ole enää mukana, kun koulussani lauletaan Suvivirttä. Monessa tapauksessa tämä kuluva vuosi on minulle ainutlaatuinen – ja viimeinen. Tiedän hyvin, että kahden vuoden kuluttua Suomeen palaa ihminen, joka on muuttunut paljon entisestä. En ehkä enää koskaan tule asumaan kotona vanhempien luona – toisaalta se on hauskaa, mutta ymmärrän, kuinka tulen kaipaamaan perhettäni poissa ollessani.

Yksi parhaimmista kavereistani, joka opiskelee tällä hetkellä United World College of Atlanticissa, Walesissa, sanoi UWC-opiskelusta seuraavaa: "Joutuu luopumaan niin paljosta, mutta saa vielä enemmän". Todellakaan maailman toiselle puolelle hyppääminen ei tunnu tällä hetkellä helpolla. Suomen, kouluni, ystävieni, pelkästään Helsingin jättäminen ei tunnu helpolta. Silti odotan joka hetki sitä päivää, jolloin näen ensimmäisen elefanttini, krokotiilini ja sarvikuononi. Lähtiessäni huomaan kuinka sidoksissa olen tähän maahan ja sen ihmisiin. Mutta palatessani kotini on siellä minne menen, olen oppinut kansainväliseksi, vastuulliseksi persoonaksi. En tarvitse vain saunaa ja vihtaa tuntemaan oloani kotoisaksi, vaikka ne niin merkittäviä ovatkaan: eikä tämä tarkoita sitä, ettenkö olisi suomalainen lopun elämääni.

EKSPERIMENTA!

2011-05-12T22:09:00.000+03:00

Ylihuomenna suuntaan kuviskoulun ryhmämme kanssa Tallinnaan. Osallistumme nimittäin Tallinan kuvataidetriennaali Eksperimentaan. Ryhmämme on tehnyt mustavalkoisia mustetussitöitä, teemana on ollut hyvän ja pahan, ihmisen ja eläimen suhde. Tuotostamme, töistämme muodostuvaa vihkoa jaetaan Eksperimentan näyttelytiloissa. Suosittelen eri paljon, koska olen kirjoittanut vihkoseen esipuheen :--)

Oikein mukavaa ja KAUNISTA kevätviikonloppua!

Lisätietoja

sekavia tunteita

2011-05-11T18:58:00.000+03:00

Syy pitkään hiljaisuuteen on ollut yksinkertaisesti se, että liian moni asia on tapahtunut samaan aikaan. Lehdet ovat viimein auenneet, en tiedä kauniimpaa väriä kuin lehmuksenkukan vihreä. Lukujärjestykseni vaativuus tuntuu ja väsymys painaa. Ihonikin on jo ehtinyt palaa ensimmäisen kerran, olen ehtinyt sekoilla lomakkeiden kanssa ja ennen kaikkea ihmetellä, mitä tehdä nyt.

En voi kertoa kunnolla, kuinka outo olo minulla on tällä hetkellä. Sain viime tiistaina tietää minulle myönnettävästä stipendistä kansainvälisiin United World College-kouluihin. Kansainvälisyys- ja yhteiskuntakasvatusta painottavissa akateemisesti huipputasoisissa kouluissa opiskellaan englanniksi. Kouluja on ympäri maailmaa kolmetoista, ja suomalaisia stipendiaatteja lähetetään vuosittain kymmeneen.

Swazimaa.

Minulle myönnetty koulupaikka on Swazimaassa. Kesti hetken tajuta, että se on toisella puolella maailmaa. Lentomatkakin kestää hyvässä lykyssä hieman alle kaksikymmentä tuntia.

Swazimaa.

Maassa on maailman suurin HIV-positiivisten lukumäärä. Peräti 26% kansasta on HIV. Tässä pienessä etelä-afrikkalaisessa kuningaskunnassa on paitsi absoluuttinen monarkia, myös tuleva kouluni Waterford Kamhlaba United World College of Southern Africa. Huipputason opetus, maan sosiaaliset ongelmat ja afrikkalaiseen identiteettiin tutustuminen – siinä on minulla paitsi vastakohtia, myös haasteita, mahdollisuuksia seuraaville kahdelle vuodelle.

Swazimaa.

Oloni outoutta vielä korostaa se, että en pelkää. Haluaisin jo lähteä, mutta lukukausi alkaa vasta ensi tammikuussa. Suomalaisen yhteiskunnan jättäminen ei tunnu asialta, jota tulisin myöhemmin katumaan. Ei niin, että en olisi ylpeä suomalaisuudestani: Pisa-tutkimuksista saunakulttuuriin ja luonnonmaisemista Sofi Oksaseen, tämä on minun kotini.

Outous syntyy lähinnä siitä, että olen tällä hetkellä saavuttanut kaikki päämääräni. Peräti puolentoista vuoden ajan olen unelmoinut UWC-stipendistä, miettinyt ja pohtinut. Se on ollut minulle merkittävä unelma. Nyt se todellakin on edessä, opiskelu kampuksella kymmeniä eri kulttuureita edustavien ihmisten kanssa. Nyt minulla on todellakin mahdollista ponnistaa maailmalle. Nyt.

Huhhuh.

iloista vappua

2011-04-30T16:32:00.001+03:00

Iloista ja kaunista vappua!
Muistakaa kerätä roskanne!

kevätflunssailua ja Philip Rothia

2011-04-26T22:40:00.003+03:00

Töölö, pitkäperjantai

Allergisen päivän pelasti englannista saatu pyöreä kymppi!

Leena Lumin kehotuksesta olen paneutunut Philip Rothin Ihmisen tahraan. Saa nähdä miten nopeatempoisen elämän ja syvällisen romaanin kanssa tällä kertaa käy, mutta tähän mennessä kirja on pitänyt kiinni minusta kiehtovalla kerronallaan ja väkevyydellään.

vastaus anonyymille

2011-04-25T11:34:00.001+03:00

Kaivopuiston ranta pitkänäperjantaina

Sain jokusen aikaa sitten anonyymiltä kommentoijalta kirjoitukseen Lempikirjailijoitani tälläisen kommentin:

Tämäpä sattui. Tulin katsomaan blogiasi vinkkimielessä, sillä yritän saada poikani innostumaan uudestaan lukemisesta. Hän ei taannoisen Harry Potter -kauden jälkeen ole oikein päässyt kiinni lukemiseen, vaikka jonkin verran onkin lukenut. Hän on kanssasi saman ikäinen, mutta ei todellakaan ihan noin pitkällä lukemisessa kuin sinä. Jos sinun pitäisi suositella vaikka luokkakaverillesi takuuvarmaa kirjaa, mikä se olisi? Tosi helppo...

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän kommenttiin. Tiedän kokemuksesta, että jos vanhempi yrittää patistaa tekemään jotakin – kuten siivoamaan omaa huonetta – sitä ei halua tehdä. Ehkäpä lukemiseen kannustamisessa on sama asia. Vanhempien suhtautuminen omaan lukemattomuuteensa saattaa vain ärsyttää ja karkottaa kirjojen luota vielä enemmän.

Pitäisi myös huomata, että ei lukeminen – niin antoisaa kuin se on – ole kuitenkaan mitenkään huomattavasti parempi asia kuin esimerkiksi elokuvien katseleminen. Musiikin kuunteleminen, tekeminen, taidenäyttelyt – ehkäpä lapsesi on tälläisesta kiinnostunut? Kirjallisuus on tehty välittämään ajatuksia, se on siinä tärkeää. Samoin on musiikkikin ja kuvataide luotu kertomaan ihmisenä olemisesta ja sen tilasta. En siis suosittele, että kukaan kannustaisi lastaan vain lukemiseen: vaan löytämään hänelle itselleen sellainen tapa virkistyä ja saada ajatuksia, josta todella nauttia.

munapaja

2011-04-25T11:18:00.000+03:00

Kaunista toista pääsiäispäivää kaikille!

Olin toissapäivänä lauantaina kavereitteni kanssa Ateneumin pääsiäismunapajassa. Oli tosi hauskaa!

ars=taide

2011-04-16T21:54:00.000+03:00

Tässä syksykuvassa on jotain keväistä

Olin torstaina Kiasman ARS11-näyttelyn avajaisissa. Ars on vaihtelevan aikavälin välein järjestettävä valtion nykytaiteen museon suurnäyttely. Viime ARS-näyttelystä, vuodelta 2006, minulla on paljon muistoja. Opetusryhmämme Espoon kuvataidekoulussa teki näyttelyyn päivän työpajan. Työpajan nimeksi valitsimme "Hullut sillit", koska se oli pitkän harkintaprosessin tuottama ainoa nimiehdotus – luovuuden taso oli siis huimaava.

Muistan, että työpajaa suunniteltiin pitkään ja hartaasti. Tutustuimme näyttelyyn ennakkoon ja teimme havainnoistamme erilaisia töitä ja luonnoksia. Sitten meidät laitettiin miettimään, mitä voisimme omasta näkökulmastamme tarjota museoyleisölle. Monenlaisia ehdotuksia esitettiin, ja lopulta päädyimme tekemään erilaisista yhteisöllisistä ryhmätöistä työpajakokonaisuuden.

Minun ryhmäni panos työpajaan oli jonkinlainen kuvataiteellinen lautapeli. En muista siitä paljoa, mutta ainakin se oli hieno! Odotimme työpajapäiväämme jännityksellä, ehkäpä hieman ylpeänäkin. Olin sopinut mummieni kanssa tapaamisen Kiasmassa sinä päivänä, että he olisivat voineet tulla työpajaan. Työpajanpäivä ei kuitenkaan alkanut suostuisasti. Heräsin aamulla kuumeeseen ja lysti meni minulta sivu suun. Harmitti kovasti.

Kaikenlaisista tälläisistä projekteista minulle on jäänyt todella mukavia kokemuksia. Kun lapsille tai nuorille annetaan vapaus tehdä jotain omanlaista, on luomisen tunne häkellyttävä, se tuo onnea. Olen todella iloinen ja kiitollinen vanhemmilleni, jotka työnsivät minut kuvataidekouluun kolmevuotiaana: sille tielle olen jäänyt, se on minulle oikea tie, siitä nautin.

Tälläisistä projekteista on myös oppinut paljon. On täytynyt suunnitella, ajatella, pohtia, miettiä, luonnostella, jäsennellä. Jälkeenpäin ajatellen on upeaa, miten 12-vuotiaille lapsille annettiin mahdollisuus luoda tälläinen tilaisuus. Toisaalta projekteja tehdessä oppii myös luopumaan: oman mielipiteen pitäminen ei ole tärkeintä, vaan se, mitä uutta ja luovaa syntyy ollessaan avoin. Pettymykset oppii pikkuhiljaa hyväksymään.

Töistä muistan ARS06-näyttelystä myös monia. Oli tekstiilitaideteoksia, joihin oli kirjottu kristalleja; koppi, jossa oli peililasi-ikkunat; kuollutta, lahoa, surkeaa, kauheaa, kaunista, yllättävää, pelottavaa, monenlaista. Eteisaulan katossa liitelivät eläinmuseosta tuodut joutsenet; toisen kerroksen tasanteella oli jätteistä koottu puisto. Tämänkertainen ARS jätti paljon auki. Kuten tavallista, avajaisissa oli tuhansittain ihmisiä, ja myös ilmaista viiniä: tuloksena hiprakkainen väentungos. Menen katsomaan tätä Afrikka-teemaista näyttelyä varmasti vielä useasti uudestaan.

lempikirjailijoitani

2011-04-13T21:22:00.000+03:00

Luen kaikenlaista kirjallisuutta ja sen takia minulla on paljon erilaisia lempikirjailijoita. Toisaalta, olen vain harvan kirjailijan tuotantoon tutustunut perusteellisemmin kuin yhden tai kahden kirjan voimin. Ehkä sen takia pitäisi puhua enemmän lempikirjoista.

Mika Waltarilta olen lukenut novelleja ja Sinuhen. Egyptiläisen kallonporaajan ajatusmaailmaa ja kokemuksia kuvaava eepostelevaan tyyliin kirjoitettu romaani oli hyvin vaikuttava. Sinuhen voimakkuuden kirjallisena tekstinä muodostaa minusta juuri Waltarin taito omaksua tietynlainen tyyli, mutta myös vangitseva juoni.

Erilaisella tavalla vangitsevat uusamerikkalaisen Jhumpa Lahirin tekstit. Olen lukenut häneltä novellikokoelman Tuore maa ja romaanin Kaima. Molemmat olivat minulle henkeäsalpaavia. Tuore maa sisältää intensiivisiä, kauniisti kerrottuja, hieman melankolisia kertomuksia ihmiselämästä kahden mantereen välissä. Kaima sen sijaan oli hieman lavea, mutta sitäkin melankolisempi, miltei sinisävytteinen romaani.

Sinisen vastakohtaa, oranssia edustaa mielestäni Herta Müllerin teos Sydäneläin. Toisin kuin Lahiri, Müller ei vain tarkkaile henkilöhahmojaan, vaan tunkeutuu heihin kiinni. Teos ei ollut helppo – se oli rankka, vaikeaa luettavaa. Kuitenkin uskomattoman kekseliäiden ja luovien mielikuvien kautta sitä oli ilo lukea. Mülleristä tulee mieleen suomalaiskirjailija, josta pidän: Rosa Liksom. Vahva, vavisuttava teksti vaikuttaa minuun ja pidän siitä.

Olli Jalonen: Poikakirja

2011-04-13T19:33:00.002+03:00

Lue arvosteluni Lukufiiliksen nettisivuilta

eka oikea työpaikka!

2011-04-13T19:30:00.000+03:00

Sain tietää että sain juuri sen kesätyöpaikan jota halusinkin :--)

Oasis – Wonderwall

lyhytelokuvaa ja katupölyä

2011-04-10T19:51:00.002+03:00

Kävelin Annankadulla ja tajusin, että lumi oli kadonnut. Katukivet eivät olleet edes märkiä. Aurinko paistoi ja jossain lauloi lintu. Ruttopuiston hautakivien lomasta paljastuu pälviä. On kevät ja myös meri on vapaa – aurinko kimaltelee jään alta paljastuvilla aalloilla.

Olin eilen Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Suomalaisen rappiotaiteen festivaaleilla. Perussuomalaisten kulttuurilinjauksia vastustamaan järjestetty tapahtuma oli omalta osaltani miellyttävä. Kulutin aurinkoisesta päivästä pikku hetken katselemalla Astorian alasalissa Aki Kaurismäen lyhytelokuvia. Samettisen seepian sävyisessä filmissä oli jotain samaa kuin katupölyssä. Kitkerä kevään merkki.

Koeviikko loppuu tiistaina ja samalla jaksokin vaihtuu. Nyt, kun on valoisaa, jaksaa taas tehdä kaikkea. En ole pitkään aikaan saanut luettua oikeastaan mitään. Latinan aktiivin konjunktiivin perfektin ja pluskvamperfektin yhdessä kahdeksan erilaista käyttötarkoitusta ja niiden opetteleminen ei ole oikein innostanut avaamaan kirjoja.

Eilen kuitenkin aloitin Helene Hegemannin kirjan Aksolotli Yliajo. Se vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Hykerryttävän kiinnostavalta.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

ylikiinnostavaa

2011-04-01T19:00:00.001+03:00

Olen huomannut käyttäväni adjektiivia kiinnostava todella paljon. Minulle on muodostunut taipumus kuvailla asioita ei mukaviksi tai tylsiksi, vaan yksinomaan kiinnostaviksi. Kiinnostava on nimittäin monikäyttöinen sana. Se ei ole tuomitseva – kuten hyvä tai huono voivat olla – vaan antaa mahdollisuuden vielä tarkentaa mielipidettään. Pidän kiinnostava-sanan käytöstä myös sen takia, että vaikka en pitäisi jostain elokuvasta, voi sen sisältö ja maailmankuva olla järjettömän kiinnostavaa. Siinä missä mukava ja tylsä eivät anna tilaa virhetulkinnoille, on kiinnostava niin laaja, että sen käyttö on melkein liian helppoakin.

En yleensä pidä kaikesta mitä näen, tai luen. Silti kiinnostun asioiden merkityksistä, kuvaamistavasta. En esimerkiksi pidä tietyistä kirjallisista tyyleistä, mutta ne saattavat toimia erinomaisen hyvin jossain teoksessa, ja muodostaa kiinnostavia vaikutelmia. Sen takia teos ei ole mielestäni huono vaan kiinnostava.

Tällä hetkellä psykologia on innostavaa. Ensi torstain kokeen jälkeen olen suorittanut ensimmäisen kurssini tässä aineessa. Varmaan jatkankin psykologian opiskelua, sillä tunneilla olemme havainnoineet nykymaailmaa erittäin mielenkiintoisista, erilaisista näkökulmista - kiinnostavista. Myös psykologian ja politiikan suhde on jännittävä. Katsoimme eräänä tuntina Bill Clintonin reaktioita valtakunnansyyttäjän haastattelussa Lewinsky-skandaalia tutkittaessa. Psykologinen taustatieto auttoi Clintonin eleiden tulkinnassa.

aamuaurinko

2011-03-31T08:22:00.000+03:00

Kuvat iltanäkymiä

Kesässä aamut ovat parhaita. On hieman koleaa, hieman viileää, ja kuitenkin raikasta auringon paistetta. Tänään herätessäni jo melkein luulin että on kesä, sillä linnut lauluoivat ja aurinko paistoi sälekaihtimien läpi. Ei, kyllä se lumi on edelleen siellä pihalla.

riikinkukkokehrääjä

2011-03-28T21:55:00.000+03:00

Joudumme lukemaan paljon ja erilaista äidinkielen tunneille. Viime jaksossa luimme Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies, tässä jaksossa taas novelliantologiaa ja runoja. Runot on jo luettu, seuraavaksi novellit – huomiseksi pitää olla novellikokoelma luettuna.

Kokoelman ensimmäinen novelli (toistaiseksi ensimmäinen, jonka olen ehtinyt lukemaan) käsittelee sovitusta. Saksalaisen Hermann Hessen novellissa Riikinkukkokehrääjä pieni poika haluaa kulkea oikotietä onneen. Sen sijaan, että hän keräisi itse mittavan perhoskokoelman ja löytäisi harvinaisuuksia, hän taantuu varastamaan toveriltaan jokaisen perhosharrastajan unelman – riikinkukkokehrääjän.

Mutta poika saa huomatakseen, ettei oikotietä todellakaan ole. Omatunto pakottaa hänet tekemään sovituksen. Novellin jännite syntyykin pojan eettisestä ajattelusta ja sen suhteesta tekoihin. Asioiden sovittaminen loukattua kohtaan voi olla jopa helpompaa kuin anteeksiantaminen itselleen.

Olen tällä hetkellä kiinnostunut erityisesti novelleista. Minusta on mielenkiintoista lukea lyhyitä, erittäin hallittuja tekstejä. Novelli on kuin huippuunsa valmennettu kilpahevonen – ei mitään muuta kuin se tärkein. Se on parhaillaan jäntevä, älykäs kokonaisuus; jonka merkitys, parhaimmat asiat ovat kaukana pintaa syvemmällä.

Ray LaMontagne – You're the best thing

kesää ja kevättä

2011-03-27T11:06:00.000+03:00

Ei tunnu kovin keväiseltä, vaikka viime yönä käännettiin kelloa kesäaikaan. Ulkona on useampi aste pakkasta. Ehkä päivän kuluessa lämpötilakin nousee.

Sunnuntai on minulle virallinen sekasotkupäivä. Yleensä katson Frasier-putken telkkarista, luen kesken jääneitä kirjoja ja teen läksyjä. Sunnuntaisin on aikaa miettiä ja juoda teetä. Kunpa noiden ikkunasta näkyvien vaahteroiden oksiin tulisi pian lehdet!

Kävimme Veronassa yhdessä Pohjois-Italian kauneimmista puutarhoista – tai ainakin näin opaskirjamme väitti. Kiireisen ja likaisen kadun varrella oli katupölyn tomuttama vanha palatsin julkisivu, jonka ovista avautui linnunlaulun ja suihkulähteiden maailma. Puutarha oli todella kaunis, ja vielä ihmeellisemmän siitä teki jyrkälle rinteelle rakennettu maisemapaikka, jossa näki koko Veronan mutkittelevan Adige-joen sylissä.

katupölyä ja baldakiineja

2011-03-26T11:28:00.000+02:00

Piazza Erbe

Vierailin viime syksynä Veronassa perheeni kanssa. Olen vasta nyt päässyt käsiksi siellä ottamiini valokuviin. Niitä katsellessa kaipaa ulkomaille ja kesään. Verona oli idyllinen, melko pieni, ikiaikainen kaupunki. Alkujaan roomalaisesta varuskuntakaupungista kehittyi keskiajan loppuun mennessä menestynyt kauppapaikkakunta Venetsian kasvamisen myötä. Nykyään Verona tunnetaan parhaiten oopperajuhlistaan.

Olimme kaupungissa vajaat neljä päivää. Asuimme keskustan ulkopuolella, esikaupungissa, noin kolmen kilometrin päässä kaupunginmuureista. Italialainen lähiö ei välttämättä ole maailman kaunein näky, mutta ainakin kasvattava. Kävelimme useasti kaupunkiin hotellistamme, ja sillä matkalla näkyi niin autioita, pelottavan oloisia autioita katuosuuksia kuin kesken jätettyjä rakennustyömaita.

Veronan keskusta oli sitten jotain ihan muuta. Vuosisatojen kuluessa katukuva oli kerrostunut kuvaamaan jokaisen ajan loistoa. Yksi kaupungin keskipisteistä oli Piazza Erbe. Nimensä aukio oli saanut menneisyydestään yrttien kauppapaikkana – herberia. En ole missään nähnyt niin kauniita rakennuksia. Renessanssipalazzien seinät oli värikkäillä freskoilla koristeltu, köynnöskasvit kiemurtelivat ikkunaluukuissa. Aukion päässä on vanha venetsialaisten hallintopalatsi ja Venetsian vallan tunnukset – kaksi marmoripaasia, toisen päällä Pyhän Markuksen leijona ja toisen päällä Pyhä Stefanus.

Aukion nurkasta lähtevä Corso Porta Bosari on henkeäsalpaavan kaunis ostoskatu, joka päättyy roomalaisten rakentamalle valkealle marmoriportille. Osa kadun katukivistä on myös marmoria. Mielenkiintoinen paikka kaupungin keskustassa on myös Castelvecchion linnoitusalue, jossa sijaitsee kaupungin merkittävin vanhan taiteen museo. Kaupungissa on myös monia, upeita kirkkoja.

Ihmisten ja tapahtumien vilskettä on Piazza Bralla, joka on puiston ja aukion jännittävä aina turisteja täynnä oleva sekasotku. Veronan amfiteatteri sijaitsee Piazza Bran reunalla. Olimme eräänä iltana katsomassa Giuseppe Verdin oopperaa Il Trovatore areenalla. Jos matkustaa Veronaan kesäaikaan, kannattaa käydä myös oopperajuhlilla. Maailmankuulujen esittäjien laulamat aariat ovat ikimuistoisia ikuisella paikalla, jonka päälle levittyy illan pimentyessä syvän violetti tähtitaivas.

Musta joutsen

2011-03-26T11:03:00.001+02:00

Olin katsomassa tiistaina kavereiden kanssa vuoden elokuvatapausta, monta Oscar-palkintoehdokkuutta saanutta Black Swan-elokuvaa. Viime vuoden syyskuussa Venetsian kansainvälisillä elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut elokuva oli kaiken palkintojensa väärti – en ole nähnyt näin mielenkiintoista ja hienosti toteutettua elokuvaa sitten suomalaisen Postia pappi Jaakobille-elokuvan. Darren Aronofskyn ohjaus oli esteettisesti näyttävä, mielenkiintoinen ja latautunut.

Black Swan oli myös upea sisällöllisellä ulottuvuudellaan. Teoksen teemat – kunnianhimon, haaveiden ja minäkuvan väliset suhteet – oli kuvattu taidokkaalla jännitteellä. Päähenkilö, ballerina Nina (Natalie Portman), maksaa mielenterveyden hinnan päämäärästään. Hänestä tulee unelmiensa orja.

Maailmankuuluun Joutsenlampi-balettiin osittain pohaujutuva juoni oli myös kiinnostava. Osittain saksalaisiin ja osittain slaavilaisiin kansantarinoihin perustuva kaksoishenkilö-kuvio kuvattiin elokuvassa ahdistusta ja pelkoa aiheuttavasti. Black Swan on voimakas, ajankohtainen elokuva suorituskeskeisestä maailmasta. Se on onnistunut sovitus vuosisatoja vanhan teoksen ja nykypäivän vaatimuksien samankaltaisuudesta.

in memoriam knut

2011-03-20T09:57:00.002+02:00

Uutisvirta on jatkuvaa ja sitä tulee enemmän kuin voi lukea. Ainakin, kun Pohjois-Afrikassa käydään sotaa vapaudesta ja nousevan auringon maassa on ydinräjähdysriski. Jopa kevään suurin suomalainen tapahtuma – eduskuntavaalit – uhkaa hukkua tiedonvälittämisen merivirtoihin.

Eilen kuitenkin uutisoitiin saksalaisen jääkarhun, Knutin kuolemasta. Rakastettu berliiniläinen luminalle siirtyi ajasta ikuisuuteen, ja tämä ylitti myös suomalaisen uutiskynnyksen. Aamun Hesarissakin oli pieni uutinen asiasta. Hellyttävää, ja hieman hauskaakin – mutta kuitenkin surullista.

Pidän sunnuntaiaamuista. Herään aikaisin, paahdan leipää, teen appelsiinimehua, kuuntelen musiikkia – tänään Venetsiasta ostettu levytys barokkiajan säveltäjien teoksista – luen lehden, vanhempien kanssa. Joinakin hetkinä yhtenäisyys vanhempiin korostuu, he ovat tärkeitä ja sunnuntaiaamut tuntuvat hetkiltä, jotka kestävät ikuisuuden mutta tulevat kuitenkin jonakin päivänä loppumaan.

Kaunista sunnuntaipäivää!

pitkästyttävän lumottu maailma

2011-03-18T08:06:00.000+02:00

Helsingin kaupunginteatterin esitys Wicked oli tylsääkin turhauttavampi. Kaupunginteatterin ohjelmistoonsa ottama Broadway-kassamagneetti on juoneltaan ärsyttävän monimutkainen ja lattea.

Musikaalisovitus perustui löyhästi L. Frank Baumin teoksen Ozin velho (The Wizard of Oz, 1900) luomaan maailmaan. Ozin maassa eletään kummallisia aikoja – pahuutta on, mutta ei hyvyyttä. Vihreänä syntynyt Elphabana (Maria Yläpää), lännen ilkeä noita, kasvaa kiusatusta koulutytytöstä hyvyyden perikuvaksi. Teos rakentuu vastakkainasettelulle, kuten Elphabanan ja Glindan (Anna-Maria Tuokko) välisille dialogeille. Kolmen tunnin kuluessa huomaa, että jopa itseään toistava ja väkinäinen huumori voi naurattaa.

Wicked onnistuu tyrimään teemojensa kanssa. Välillä vuorottelee aihe eläinten oikeuksista, sitten taas puhutaan itsekeskeisyydestä ja lopulta eläimet on unohdettu ja samoin itsekeskeisyydenkin käsittely, kun tyydytään kuvaamaan hyvän ja pahan taistoa huumaavilla teatteritehosteilla. Teos etenee ilman selkeää linjaa ja sen takia taitavien laulajien äänistä on vaikea nauttia. Wicked on parhaimillaan näyttävä, mutta huonoimmillaan kolmen tunnin musikaali, joka ei toimi.

rakkaus

2011-03-15T19:56:00.001+02:00

Rooma

Parhaimman ystäväni pitkä ihmissuhde katkeutui. Tuntuu surulliselta ja haikealta. Ystäväni menetyksen takia, mutta myös toisaalta minunkin kannaltani. Seurustelusuhteen myötä he kaksi olivat kasvaneet toisiinsa kiinni ja äkillinen riuhtaisu tuntuu tukahduttavan kaiken. Itse olin tottunut ajattelemaan, että he kaksi olivat yksi – ja nyt sen takia on outoa, kun jokin niin yhtenäinen on pirstaloitunut. Tuntuu haikealta, tyhjältä.

Minulle suru ei ole pelkästään pettymystä ja kaihoa. Se on voimakkain merkki rakastamisesta. Kun tunnemme tuskaa toisen tai toisten ihmisten puolesta, osoitamme välittämistä. Itkun epätoivossa on raikas toivo. Toivo – se on aina olemassa, mutta se pitää löytää.

kenkä hukuksissa

2011-03-12T22:11:00.000+02:00

Onnistuin varsin mukavan perjantain päätteeksi kadottamaan kengän. Olin ystäväni syntymäpäiväjuhlissa ja lähtiessäni huomasin, että reppuni vieressä oli kahden sijasta vain yksi ruskea nahkakenkä. Ilman toista kenkää tuntuu kahta kertaa haavoittuvaisemmalta. Jos näette Helsingissä seikkailevan yksinäisen ruskean nahkakengän, tiedätte kenen se on!

Pääsin kuitenkin hyvin kotiin lainaamillani kengillä. Öinen Helsinki on herkän kaunis. Hieman puolenyön jälkeen kadut ovat jo tyhjiä, maailma tuntuu olevan tässä ja nyt. Kävelin tänään kaupungilla: oli kaunis kevätsää, aurinko paistoi, linnut lauloivat. Kaverini Adan ranskalainen poikaystävä on hurmaantunut Helsinkiin. Minä ymmärrän – mutta samalla myös ihmettelen. Eikö maailman taiteen ja kulttuurin pääkaupunki Pariisi lyö pientä pohjoista kaupunkia? Ei. Täällä on kuulemma vehreämpää, kauniimpaa, pienempää – niemenkärjelle rakennettu nuori idylli.

oma tärkeä muisto

2011-03-08T20:24:00.001+02:00

Tiistai-iltapäivien harratukseni on sanataide. Olen käynyt tässä Nuoren Voiman Liiton sanataideryhmässä jo puolitoista vuotta. Teemme sanataiteessa erilaisia luovuus- ja kirjoitusharjoitteita ohjaajan johdolla. Ohjaajamme koko sanataideurani aikana on ollut Outi-Maria Takkinen.

Tänään kirjoitimme muun muassa tärkeitä muistoja. Minun tärkeä muistoni on yksinkertainen ja ehkäpä jopa pieni. En muista sitä kunnolla, lähinnä kaipaan. Se on jollain tavoin niin onnellinen ja lähellisyyttä huokuva tilanne.

Isoäidilläni on kuvataideharrastus ja muistan, kuinka hän kerran vei minut ja veljeni Ateneumiin Hugo Simbergin näyttelyyn. Olin itse silloin lähes viiisvuotias, vuosi oli 2000. Oli alkutalvi, mummin mukaan satoi isoja loskarättejä, minä muistan suuret lumipallot jotka tanssahtelivat taivaasta kadulle.

Tässä muistossa minulle on koskettavaa ensinnäkin tapahtumapaikka. Muisto tapahtuu Ateneumissa, taidemuseossa, silloin minulle vieraassa paikassa. Minusta Ateneumissa on edelleen jotain suuren vierasta – kenties ylevääkin. Sen julkisivuun on kaiverrettu kullalla Res parvae concordia crescunt (korjatkoon joku jos muistaa paremmin) eli asiat pienet yhteistyöllä kasvavat (pienet asiat kasvavat yhteistyöllä, latinan hurmaavin puoli on vapaa sanajärjestys). Vanhan taiteen suurista mestareista veistetyt pilasterit kannattavat tätä lausetta.

Muistan näyttelystä Halla-, Haavoittunut enkeli- ja Täti-taulut. Niissä jokaisessa on alakuloisen, symbolistisen tarkka siveltimenjälki. Minä pidän Simbergin taiteesta. Silloin se oli minusta jännittävää, kenties pelottavaakin. Haavoittunut enkeli oli minusta surullinen ja se melkein itketti. Muistan mummin sylin ja museotädin hymyn.

Tästä muistosta erityisen tekee se, että kaiken muistamisen arvoisen ylle ja ympärille on muodostunut välittämisestä kertova aistimus. Isoäitini on minulle todella tärkeä. Näyttely oli minusta sanoinkuvaamattoman kaunis. Muistoissa se on ehkä kauniimpi kuin se oikeasti oli – mutta silti, minä muistan tämän tärkeänä isoäitini takia.

Harrastan edelleen kuvataidetta ja edelleen käyn näyttelyissä mummin kanssa, ja tästä kaikesta voin kiittää häntä. Myös kiitos on äidillenikin, hän nimittäin työnsi minut kuvataidekouluun kolmevuotiaana.

Hyvää naistenpäivän iltaa!

keväistä aurinkoa ja arjen sankareita

2011-03-06T10:52:00.005+02:00

Maailma tuntuu syntyneen uudestaan. Aivan kun en olisi nähnyt auringon valoa pitkään aikaan. Se polttaa lempeästi poskia, tuntuu silmissä ja ennen kaikkea saa rästäät tippumaan, kadut liukkaiksi, elämänilon virtaamaan. Tänään on laskiaissunnuntai ja olen kohta lähtemässä Tuusulaan Klaavolan museossa järjestettävään laskiasriehaan ja sen jälkeen mummille blinikekkereille.

Vietin eilen todella hauskan päivän kavereiden kanssa. Ensiksi olin varmasti maailman mielenkiintoisimman ihmisen kanssa Ateneumin Arjen sankarit–näyttelyssä. Olin käynyt näyttelyssä aikaisemminkin, jokunen päivä sitten. Jostain syystä en tälläkään kertaa lämmennyt tälle naturalismia ja realismia kuvaavalle taiteelle. Näyttely on hollantilaisten suurmuseon, Van Gogh-museon, kanssa yhdessä tuotettu ja se onkin laaja näkökulma Euroopan taidemaailmaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun. Silti, en saanut näyttelystä oikein mitään irti – mutta haluan käydä siellä uudestaan.

Sen jälkeen kävin kahden parhaimman kaverin kanssa Namaskaarissa syömässä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun söin ravintolassa intialaista ruokaa, ja oli se ihan hyvää! Äitini on matkustellut paljon Intiassa työasioissa, ja hän on kokkaillut kotona kaikenlaisisa intialaisia herkkuja. Ravintolaruoka ei voi niitä makuja lyödä.

Sitten söimme kevään ensimmäiset jäätelöt Stockalla ja lähdimme Töölöön, jossa yksi yhteisistä kavereistamme juhli synttäreitään. Adan luona oli todella hauskaa. Ja vielä hauskempaa siitä tuli, kun pääsin harjoittelemaan ranskaa, saksaa ja englantia hänen ranskansaksalaisen poikaystävänsä kanssa puhellessa. Huomasin ilokseni oppineeni paljon!

Lähdin kotiin puolenyön maissa. Öinen Helsinki on minusta jännittävä. En enää pelkää myöhään liikkumista, kuten ehkä pari vuotta sitten. Katulamput, liikennevalot, autot, yö on täynnä erilaisia valoja ja värejä.

Oikein mukavaa laskiaissunnuntaita teille kaikille!

Nina Simonen Mood indigo on varmasti maailman kaunein biisi

kirjastoväkeä rapakon tuolta puolen

2011-03-03T23:00:00.001+02:00

Rooma, Trastevere

Englannin tunnillamme vieraili tänään amerikkalainen kirjasto-opettaja. Hän kertoi, että amerikkalaisissa kouluissa on suuret koulukirjastot ja jokaiseen koulukirjastoon kuuluu yksi opettaja, joka opettaa kirjallisuuteen ja tiedonhakuun liittyviä asioita. Hän kyseli lukutottumuksistamme ja tavoista, kuinka käytämme koulun kirjastoa.

Suomalaisen koulun vapaus kummastutti häntä. Amerikkalaiset nuoret eivät saa käydä facebookissa kirjaston tietokoneilla. Myös tietokoneita on meidän koulussamme enemmän tietokoneluokissa ja kirjastossa, kuin hänen koulussaan Washingtonin Olympiassa, jossa on kaksinkertaisesti enemmän oppilaita.

Kun hän kyseli amerikkalaisista kirjailijoista, joista pidämme, minä kerroin suosikkini: Paul Auster, Siri Hustvedt, Jhumpa Lahiri. Mikään noista ei sanonut tälle kirjasto-opettaja/hoitajalle mitään. Paul Austerin tietävät Suomessa lähes kaikki kirjoja lukevat, ja kirjoja työkseen lukeva amerikkalainen ei häntä tunnista.

Jhumpa Lahirista hän muisteli kuulleen, kun mainitsin hänen voittaneen Pulitzerin palkinnon jokunen vuosi sitten. Henry Millerin hän tiesi. Mielessäni jo vivahteli varmasti paikkaansapitämätön ihmettely amerikkalaisten tietämättömyydestä muun muassa siitä, että Afrikka ei ole maa vaan manner.

Onko Austerin rooli vääristynyt suomalaisten kuvassa amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta? Kuinka paljon kuvamme amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta heittää? Yksi syy, miksi vierailija ei tunnistanut noita nimiä, saattaa olla se, että Yhdysvallat on todella laaja maa. Kolmesadan miljoonan ihmisen valtakunnan kirjallisuus kuplii lahjakkaita nimiä, eikä kaikkia voi seurata. Ehkä ei kannata ihmetellä hänen tietämättömyyttään, miettiä vain miten meidän kuvamme on muodostunut.

kirjeenvaihtajia

2011-03-02T20:48:00.000+02:00

Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään ulkomaat-osastolla melko poikkeuksellinen aukeama. Sanomalehden kahdeksan kirjeenvaihtajaa kertoivat omasta elämästään ja työstään vieraassa maassa. Oli innostavaa lukea hyvin kansainvälistä työtä tekevien toimittajien tekstejä. Ehkäpä jonakin päivänä minäkin haluaisin olla kirjeenvaihtaja, elää vieraan kulttuurin keskellä tarkkailijana.

Useampi kirjeenvaihtajista kirjoitti siitä, että sanomalehteen päätyy vain osa seuranta-alueen totuudesta – ja yleensä tämä osatotuus on ruudinkatkuinen ja verinen. Media vaikuttaa hyvin vahvasti siihen, miten näemme maailman. Koska sillä on suuri vastuu tiedonvälittämisen saralla, on sillä myös paljon valtaa. Muistan, kuinka teimme kahdeksannella luokalla Helsingin Sanomien artikkeleista tehtävän, jossa tutkimme sanoja. Meidän piti kerätä artikkeleista erilaisia mielipiteitä ilmaisevia verbejä. Silloin opin, että jo yksittäiset sanavalinnat vaikuttavat merkittävästi tekstin lukijalle luomaan kuvaan. Hillary Clintonin mielipiteestä tehdään voimakkaampi liittämällä se verbiin "tietää" ja heiveröisempi liittämällä se verbiin "luulee" tai "väittää".

Jokainen uutinen, jonka luemme, kuulemme tai katsomme, tulee monenlaisten silmälasien kautta. Ensin toimittajan kirjoittamana siihen vaikuttaa kirjoittajan alitajuisesti ja tietoisesti sanoihin ladatut mielipiteet. Sen jälkeen vielä punnitaan, onko teksti lehden tai uutisaseman poliittisen kannan mukainen. Täysin puolueetonta uutista ei ole. Kaiken uutistulvan keskelle joutuu lukija, jolle kriittinen lukutaito on edellytys ajankohtaisten aiheiden ymmärtämiselle.

Emma Salokoski Ensemble: Veden alla

jotain luettavaakin

2011-03-01T23:00:00.000+02:00

Kiasma – Saara Ekströmin näyttely

Kiitos Leenan, sain käsiini viime vuoden puolella saksalaiskirjailija Bernhard Schlinkin teoksen Viikonloppu (Das Wochenende, 2005). Kirja on huikaiseva. Vow. Teoksellaan Lukija (1995) maailmankuuluksi tullut saksalaiskirjailija kuvaa tässä teoksessaan terrorismia ja saksalaisuutta. Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee juonen sivussa ajelehtiva teema sukupolvien suhteesta. Pahoinvointi on altis siirtymään vanhemmilta lapselle.

En ole vielä lukenut tätä teosta loppuun, mutta enpä voinut olla kirjoittamatta siitä, liikaa innostaa. Viikonloppu muistuttaa minua etäisesti Peter Cameronin teoksesta The Weekend. Myös The Weekend rakentui harvan henkilöhahmon välille syntyvälle vuorovaikutukselle ja kaiken takana kummittelevalle salaisuudelle. Molemmissa teoksissa on jotain hyvin voimakasta. Ehkä se on se, että niin Viikonlopussa kuin The Weekendissä (on sama nimi ja) sijoittuvat tapahtumat lyhyen aikajakson sisälle, paikkaan, mikä itsessään sisältää symboliikkaa ja on eristyksissä muista maailmasta.

Schlink on sijoittanut tarinansa vanhaan saksalaiseen kartanoon. Siitä johtuen minulle muistui tästä teoksesta myös erinomainen Katharina Hagenan Omenansiementen maku. Hagenan teoksessa päähuomio asettuu muistoihin ja niiden käsittelyyn. Tapahtumapaikkana on vanha talo, joka asteittain alkaa paljastamaan seiniensä sisällä tapahtunutta sinne palaavalle.

Pete Yorn & Scarlett Johansson: Relator

salapoliisintyötä

2011-02-27T20:41:00.007+02:00

Venetsia, tästä aukiosta haluaisin kirjoittaa novellin

Kiasma

Olen tänään siivoillut ja heittänyt jätesäkillisen koulussa jaettuja monisteita roskikseen. Jokaisesta kielestä saa yhden kurssin aikana sademetsällisen verran tulostepaperia. Kun niitä tunkee kirjojen ja vihkojen väliin, tulos on varma sekasotku. Nyt kirjahyllyni koulukirjoille tarkoitettu kohta on siisti, mutta tiedän mitä sille tapahtuu viikossa.

Järjesteleminen on mukavaa. Siitä tulee vakaa olo, että hallitsee kaiken – laatikon sisällön, kirjahyllyn, repun. Joskus järjestelemistä vain on paljon ja siitä tulee ikuisuusprojekti toisten tekemistä odottavien rinnalle. Yksi koulujakso on kahdeksan viikon oppimisen kierto. Se on jo pieni elämä, vaikka hujahtaakin nopeasti.

Äidinkielen opettajamme suosii projekteja, jotka pakostakin muodustuvat ikuisuusprojekteiksi. Kolmen vuoden lukio-opiskelumme aikana meidän pitää valita "polku" jolla tutkimme äidinkielen ja kirjallisuuden sisältöä. Olen itse valinnut projektiksini taiteen ja yhteiskunnan suhteen, koska se heijastelee paljon mielenkiinnon kohteitani. Kuten yhdeksännen luokan äidinkielen päättötyötä tehdessä tästäkin tulee varmasti kaikkiin eri olomuotoihin rönsyilevä taidealoja yhdistelevä leikkaa ja liimaa-menetelmällä koottu palapeli.

Äidinkieli on ehdottomasti yksi lempiaineistani koulussa. Nautin kirjallisesta ilmaisusta mutta myös tekstien käsitteleminen analyyttisin (ops! olen oppinut hienon uuden sanan!) keinoin on miellyttävää. Pidän lukemisesta, mutta vielä enemmän rivien väliin tunkeutumisesta. Teksti on minulle mysteeri, jonka todellisen sisällön haluan saada selville. Vertailevien kirjoituksien ja ainepohjaisten kirjoitelmien kirjoittaminen on salapoliisintyötä, josta kuivakkuudesta huolimatta saan iloisen mielen.

Regina Spektor: On the radio

juuria tutkaillen

2011-02-26T21:23:00.000+02:00

Pikkuliisu kyseli minulta viime postauksen kommenteissa blogini nimestä. En ole aikaisemmin miettinyt ollenkaan mitä tämän blogin nimi merkitsee tekstien luonteelle. Nimi – Jotain muuta kuin elämää – oli vain hetken mielenjohteen tuote.

Se syntyi eräänä marraskuisena itlana, kun päätin kirjoittaa runoja keltakantiseen vihkoon odottaessani Ylioppilasteatterin esityksen Liisa Lahopäämaassa alkamista. Halusin keksiä muistikirjalleni jonkin nimen – kielen kärjelläni pyöri halu saada jostain muusta kuin omasta elämästäni kirjoitettua, oivaltaa jotain yleistä ja suurta. Myöhemmin blogini seurasi muistikirjani nimeä.

Jotain muuta kuin elämää ei siis minulle ole koskaan tarkoittanut mitään merkittävää vaatimusta jostain muusta kuin elämästä. Se on näppärä – melkeinpä näppärän ärsyttävä – otsake kirjoituksille ja blogille. Jotenkin olen onnistunut näiden vajaan kahden vuoden (blogin synttärit ovat 9. päivä maaliskuuta!) aikana pitämään nimeä tuttuna ja turvallisena.

Blogi aloitti vaatimattomana ja julkaisinkin vielä vaatimattomampia runoja täällä. Joku halukas voi kaivaa niitä esileen, tuolta ne löytyvät. Pikku hiljaa aloin kirjoittelemaan tänne muitakin asioita. Niin, että nyt tämä onkin lähinnä ajatuksien virtaa, eikä blogilla ole mitään suhdetta alkuperäiseen sisältöönsä. Voisi sanoa, että blogini on hukannut juurensa. Ehkä se on kuitenkin vain alkanut kasvaa toisesta versosta kuin oli alun perin tarkoitus.

Tapasin tänään parhaimpia kavereitani kirjallisuusklubin kokouksessa. Vaikka loma loppuu, on iloinen olo. Ulkona tarkenee olla palelematta ja Ella Fitzgerald svengaa.

Ella Fitzgerald: That Lady Is a Tramp

täynnä talvea

2011-02-23T00:03:00.001+02:00

Kiasma – Saara Ekström, Limbo

Koulun aula

Kaikelle ei tunnu olevan aikaa ja jotakin on vain jätettävä pois. Viimeisen kuukauden aikana se, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle, on ollut blogi. Toivottavasti täällä on vielä joku lukemassa ajatuksiani.

Pitkä hiljaisuuden aika johtuu lähinnä kiireestä ja väsymyksestä, joista molemmat ovat tälle pimeälle ajalle ominaisia. Kouluhommia riittää, samoin töitäkin. Onneksi nyt on loma. Voi keskittyä siihen, mikä on mukavaa ja jättää muut asiat hetkeksi.

Ilahduin tänään kovasti auringon valosta. Kun kävelin pihaltamme bussipysäkille, tuntui aurinko lämmittävän poskiani. Se hieman koski silmiäni, mutta toiveikkaalla ja keväisellä tavalla. Helmikuu on huuhtoutunut jäisten merituulien mukana nopeasti ohi, pian on jo maaliskuu ja sehän on ensimmäinen kevätkuukausi.

Olen ollut lähiaikoina paljon taidenäyttelyissä. Kiasmassa on tullut käytyä useamman kerran. Sen yläkerroksissa esillä oleva Saara Ekströmin näyttely Limbo on mielenkiintoinen ja monitulkintainen, ei kuitenkaan rankka. Suosittelen. Myös installaatio Tidelines, joka yhdistää Kaija Saariahon musiikin, Melek Mazikin erikoiset taideteokset, Raija Malkan veistoksen ja Amin Maaloufin tekstin, on erittäin mielenkiintoinen. Tämä teos muodostaa kaikkine osineen poikkitaiteellisen tilan, johon astuminen on helppoa, mutta poistuminen vaikeaa.

Taidehallin Pekka Kauhasen näyttely Hurtta, poika ja lum'ukko esittelee teknisesti hienoja veistoksia. Näyttely on toisaalta vaikeasti lähettyvä ja ehkä jopa luotaantyöntävä. Taidehallin korkeisiin ja suuriin tiloihin on asetettu metallista veistettyjä ihmiskuvia, joissa yhdistyy niin sileä kuin rouhea pinta. Haluaisin vierailla näyttelyssä uudestaan, koska ensimmäinen kerta jätti jälkeensä lähinnä kysymyksien solmun.

Olen ehtinyt myös lukea. Vaikka eri kielien sanalistat tanssivat päässäni ja muodostavat hulluja yhdistelmiä, mahtuu suomen kieli edelleen aivoihini. Onneksi. Olen hieman ähkyssä tällä hetkellä kaikkien kielieni kanssa. Erityisesti muinaisten roomalaisten kielen kanssa. Latina on suuri kysymysmerkki. Se on toisaalta ollut minulle suurempi kuin kieli – ehkäpä voisi sanoa jopa osa identiteettiäni – mutta nyt tuntuu siltä ettei sitä jaksa muiden kielien rinnalla. En toisaalta ole luovuttaja-tyyppiä, joten jaksan varmaankin jaksaa latinan opiskelua vielä pitkäänkin, vaikka en pitäisi siitä. Jossain vaiheessa olen kuitenkin onnellinen siitä, etten keskeyttänytkään.

Joskus on parempi jättää asiat kesken kuin kiristellä hampaita liiaksi. Huolimatonkin suoritus on suoritus. Olenkin huomannut ettei minun tarvitse ole millään tavalla täydellinen. Kukaan ei odota että osaisin kaiken. Kukaan ei oikeasti odota, että suustani pullahtelisi yhtä älykkäitä sammakoita jatkuvasti. Täydellisyyteen on kuitenkin kannatettavaa pyrkiä. Päämäärä ei kuitenkaan ole tärkein, vaan yritys.

Oikein mukavaa loppuviikkoa teille kaikille!

valkoinen

2011-02-19T16:33:00.001+02:00

Valkoinen on kaunis väri. Se on puhdas ja kirkas. Lumenvalkoinen on valkoisista hohtavin.

talviaurinko

2011-01-30T12:14:00.000+02:00

Alkaa jo kaivata kevättä.

aurinko

2011-01-30T12:08:00.001+02:00

Valon lämpö tuntuu sysitalvellakin. Joulun jälkeen alkaa kaivata jo kevättä.

2011-01-26T19:43:00.001+02:00

calvino

2011-01-23T10:04:00.001+02:00

Luen edelleen Italo Calvinon teosta Jos talviyönä matkamies. Tämän kirjan lukeminen on hankala

meikä tahtoo Guggenheimin!

2011-01-18T21:50:00.001+02:00

Helsingin Sanomat uutisoi tänään Solomon R. Guggenheimin säätiön ja Helsingin kaupungin aloittamasta selvitystyöstä. Selvitys koskee Helsingin valmiuksia vastaanottaa ja luoda "uusi, 2000-luvun museo".

Alun perin New Yorkista lähtöisin oleva museoketju on levinnyt tähän mennessä Venetsiaan, Bilbaoon ja Berliiniin. Viides Guggenheim-museo valmistuu Abu Dhabiin kahden vuoden kuluttua. Itse olen vieraillut Venetsian Guggenheim-museossa, johon on sijoitettu perijätär Peggy Guggenheimin 1900-luvun modernia ja nykytaidetta käsittävä kokoelma.

Minä haluaisin Helsinkiin Guggenheim-museon. The New York Times ilmaisi uutisessaan osuvasti, että "maailman laidalla" sijaitsevasta Helsingistä on pikku hiljaa kasvamassa kansainvälisen luokan kaupunki. Guggenheim-museon myötä Helsinki ja koko Suomi voisi näyttävästi osoittaa muille, miten museotoimintaa voi kehittää tulevaisuudessa ja mitä suomalainen ammattitaito olisi. Hankkeella olisi suuret taloudelliset vaikutuksetkin: Bilbaon Guggenheim-museoon käytetyt kulut maksoivat itsensä takaisin kymmenkertaisesti viiden vuoden kuluttua avajaisajankohdasta. Helsingillä voisi olla jopa korkealentoisempi tulevaisuus.

jos talviyönä matkamies

2011-01-16T15:49:00.001+02:00

Olen lueskellut koulua varten Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies-teosta. Se on jännä, kuten Rauno Repomies Pasila-animaatiosta sanoisi. Calvino, kokeellinen verbaaliakrobaatti, on paitsi hyvä kynäilijä, myös älykäs ajattelija. Kirjan takakansiteksti puhuttelee teosta "esseenä" ja sellaiseksi sen voikin tulkita. Essee, ainakin yhden kuulemani käsitteen mukaan, käsittelee asiaa uudenlaisella tavalla.

Calvino on jollakin ällistyttävällä tavalla luonut lukijasta päähenkilön. Koko teos vaikuttaa saavan merkityksensä siitä, miten päähenkilö eli lukija kokee teoksessa esitettävät asiat. Luulen, että teoksella on ollut enemmän merkitystä viime vuosikymmeninä, kun sen sisältämä maailma on ollut arkielämää ja lukija on todellakin ollut kirjainten välissä.

Tulin eilen Tukholmasta. Jopa pilvisen taivaan alla se on kaunis kaupunki.

loma

2011-01-05T11:04:00.000+02:00

En ole koskaan aikaisemmin herännyt vasta kello kaksitoista. Eilen se tuli koetuksi. Ihmeellistä. Loma on outoa aikaa – ei tarvitse tehdä lähinnä mitään. Aikaa ilman tarkoitusta tai päämäärää. Luen tällä hetkellä Paul Austerin Sunset Parkia, se on hieno kirja. Pidän siitä kovasti vaikka olen vasta puolessa välissä. Austerin kerrontatyyli on melko verkkainen, vähän kuin loma. Hän katsoo sumentavien lasien läpi ja näkee silloin kirkkaimmat yksityiskohdat.

viime vuoden paras

2011-01-04T13:31:00.000+02:00

Jos mietin viime vuonna luettuja kirjoja, on yksi ylitse muiden. Sveitsiläisen, kirjoittajanimen taakse kätkeytyvän Pascal Mercierin ensimmäinen suomennettu teos oli huikaiseva.

Arvostelu

uusi vuosi

2010-12-31T10:25:00.000+02:00

Tämä on ollut minulle todella monimuotoinen vuosi. Kahdentoista kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Niin paljon, että kaikkea on vaikea muistaa. Elämykset ovat kutoutuneet toisiinsa kiinni, enkä nyt jälkeenpäin osaa sanoa mikä on tapahtunut milloin.

Rooman matka sijoittui huhtikuuhun ja se oli varmasti vuoden suurin elämys. Rooma oli kaunis kaupunki, jossa menneisyys oli nykyisyyttä. Minulla on ikävä Roomaan. Minulla on ikävä sitä vapauden ja vastuun muodostamaa olotilaa, kun olin ulkomailla ensimmäistä kertaa ilman vanhempiani.

Kesällä purjehdin Saaristomerellä. Purjehtiminen oli hidasta elämää. Luonnon varaan heittäytyminen – milloin tuulee ja milloin ei, mistä suunnasta tuuli tulee – tuntui vapauttavalta. Meri on myös kaunis. Saariston salmet ja pienet kylät, kivikkoiset luodot ja lokit. Lossit. Aaltojen harjoilla tanssivat valkeat harjat.

Syksyllä aloitin lukion ja sekin tuntui vapauttavalta. Yhtäkkiä sain itse päättää lukujärjestykseni. Valitsin päiviin mahdollisimman paljon kieliä – englantia, ranskaa, saksaa, italiaa ja latinaa. Kielten opiskelu on ollut vapauttavaa. On mielenkiintoista ja innostavaa sukeltaa toisenlaiseen maailmankatsomukseen ja kulttuuriin. Jos ei pääse matkustamaan, voi opiskella kieltä – kielenopiskelu on kulttuurimatka itsessäänkin.

Vuoteen on kokemuksia myös tullut Scriptor-lehti. Minun ja kahden ystäväni lehdykästä on kehkeytynyt kunnon julkaisu. Olen myös kirjoittanut muihinkin lehtiin – Lukufiilikseen, Kritiikkiin ja Helsingin sanomiin. Olen onnellinen ja hieman ylpeäkin siitä että olen saanut mahdollisuuksia kirjoittaa. Katson uuteen vuoteen toivoon luottavaisena.

Haluaisin kiittää teitä kaikkia neljääkymmentäyhdeksää lukijaa, Te ette ole minulle vain numeroita. Minun mielestäni on erittäin mukavaa ja kannustavaa, kun täällä on lukijoita. Kiitos teille. Onnellista Uutta Vuotta 2011!

kuoleman olemus

2010-12-30T00:34:00.000+02:00

Olen miettinyt kuolemaa jonkin verran isotätini kuoleman jälkeen. Toissa isänpäivänä eli vuosi ja kaksi kuukautta sitten isotätini kuoli. Minun elämässäni se oli ensimmäinen läheisen ihmisen kuolema. Nyt on kuollut ystäväni.

En enää ajattele kuolemaa pelkästään poismenona. Isoäitini sanoi kerran minulle, että hän ajattelee kuolemaa elämän levollisena loppuna. Joskus on parempi lähteä. Tuntui hyvältä kuulla, että oma isoäitini – jonka poismenon tiedän olevan päivä päivältä lähempänä – sanoi niin. Kun elämä on ehtinyt kypsään ikään, ovat kukatkin kukkineet. Kun kukat ovat kukkineet, ne painuvat osaksi maata, rikastuttavat sitä ja helpottavat seuraavien kukkien kasvamista.

Kuolemaan liittyy suunnatonta kipua. Lähimmäiset joutuvat menettämään rakastettunsa. Menettämistä voi helpommin ymmärtää ja käsitellä, kun ajattelee, mikä aiheuttaa tuskan. Tuskan takana on rakkaus. Rakkaus, joka osoittaa sinulle edelleen, että vaikka kuolema on vienyt ihmisen, hän on. Kun suremme, rakastamme.

in memoriam

2010-12-28T17:24:00.001+02:00

Meren huokaus ikivanha, tuo

yöllinen vaikertaja:

saavu et kenenkään luo;

ken vielä on valveilla,

katsokoon

kuinka sinusta selviää

meren ikivanha huokaus tuo

joka aavalla myrskyää

kuin ikikalliolle vain,

valtavasti tilaa

laajalta anastan

Oi kuinka huojuvan viikunapuun

latvassa tunnutkaan,

ylhäältä loisteessa kuun.

Rainer Maria Rilke: Meren laulu

Suomentanut Eve Rehn

Kääntäjä-runoilija Eve Rehn on menehtynyt pitkällisen sairauden uuvuttamana tänään. Hän oli ihminen, joka ei unohdu – hän on.

Osanottoni hänen lähimmäisilleen.

singin' in the rain

2010-12-26T14:06:00.002+02:00

Jouluun kuuluu suklaa, ruoan, musiikin, sukulaisten, lahjojen (erityisesti kirjojen) lisäksi elokuvat. Katsoin tänään, toisena joulupäivänä, ikivihreän Singin' in The Rain-musikaalin. Juoni, joka polveilee elokuvissa elokuvan sisällä, ajoittuu elokuvateollisuuden taittumiskohtaan. Vuoteen 1927 sijoittuvana juoni toistaa sadunomaista, kliseistä rakkaustarinaa, mutta joka on niin railakkaasti toteutettu, että iloisuudellaan tuntuu aina raikkaalta.

1920-luku oli maailmassa hurmaavan talouskasvun aikaa. Yhdysvaltain johtama talous kasvoi ennätyksellistä vauhtia. Kullanhohtoinen samppanja ja sinisävytteinen, svengaava jazz kuvaavat aikaa hyvin. Vaikka elokuva Singin' in The Rain on tehty 1950-luvulla, se heijastelee hienosti 1920-luvun hurmiota.

Elokuvan vuosi 1927 sijoittuu muutenkin kuin elokuvateollisuuden osalta murtumakohtaan. Talouskasvun ennätyksellisyys taittui ennätykselliseen syöksyyn, joka tapahtui 1929 New Yorkin pörssissä. Pörssiromahduksen vaikutukset tuntuivat Suomessakin, kymmenvuotiaassa pohjoisessa tasavallassa. Vasta kuluvan vuoden aikana koetut synkät luvut olivat 1920-luvun tasolle pudonneita.

Lumista Tapaninpäivää!

joulutoivotus

2010-12-23T15:14:00.001+02:00

Joulu kuulostaa kulkuselta
Joulu tuntuu pumpulilta
Joulu maistuu piparilta
tai namuselta
tai mantelilta

Joulu näyttää tähtöseltä
joulu näyttää kynttilältä
joulu tuoksuu vihreältä
tai punaiselta
tai ruskealta

Sillä joulukuusi on vihreä
ja kuusen oksan kätkössä
on piparipossun seurana
kirkkaanpunainen omena

Kaarina Helakisa: Jouluruno
Lapsuuden joulu - runoantologia. Toim. Satu Koskimies ja Juha Virkkunen. Tammi 2009

Kaunista ja rauhallista joulua

lacto-ovopesco

2010-12-22T20:07:00.003+02:00

Otsikossa olevan sanahirviön takana on ruokavalioni, jota olen parhaimpani mukaan noudattanut jo kuukauden. Olen jo useamman vuoden kieltäytynyt tonnikalan syömisestä riistokalastuksen takia, eikä siksi lihasta luopuminen tuntunut suurelta haasteelta.

Lihantuotannon ekologisia vaikutuksia ei voi kieltää. Karjatalouden metaanipäästöt tekevät suuren osan koko maailman hiilidioksidipäästöistä. Ruoantuotanto on tehokkaampaa, kun viljelypinta-alaa ei mene rehun vaan kasvisruokavalmisteisiin sopivien tuotteiden valmistukseen. Yhden lihaproteiiinikilon tuottamiseen menee kymmenen kasvisproteiinikilon verran energiaa.

Lihasta kieltäytyminen on myös eettinen valinta. Karjataloudella ei ole minusta tarvittavia eettisiä kriteereitä esimerkiksi kolmannen maailman Brasiliassa, joka on tuhansien ja taas tuhansien sisäfilétonnien kotimaa.

Ruokavaliooni kuuluvat niin kananmunat (ovo), kuin maitotuotteetkin (lacto). Syön kalaa (pesco), sillä ajattelen sen olevan hyvä proteiininlähde. On lisäksi esitetty tutkimuksia, että esimerkiksi lohien aivot ovat siinä määrin kehittymättömiä, että ne eivät kykene kokemaan ahdistusta, kuten siat. Kalat aiheuttavat viljeltyinä jonkin verran ympäristöhaittoja, mutta ne eivät ole merkittäviä suhteessa esimeriksi naudanlihan tuotannon päästöihin. Suosin villinä kalastettua suomalaista kalaa valinnoissani, ja samalla tuen kotimaista kalastuselinkeinoa.

Itse kyllä pystyn hyväksymään lihan syönnin. Mutta jos kaikki kynnelle kykenevät ihmiset voisivat luopua lihasta edes arkena ja korvata sen kasvis- ja kalavalmisteilla, sillä olisi huomattavat vaikutukset. Ilmaston lämpenemistä voidaan tuskin pysäyttää kasvispainotteisella ruokavaliolla, mutta ainakin se voi hidastaa ilmastonmuutosta, ja aiheuttaa enemmän aikaa luoda keinoja ilmastonmuutoksen kehittymisen ehkäisemiseksi.

Tänä vuonna siis minua joulupöydässä odottaa sinappihunnutettu lohifilé. En ole koskaan tykännyt kinkusta paljoa, joten ei tämäkään ole suuri menetys.

Mukavaa keskiviikkoiltaa!

Verona, Vicenza, Venetsia

2010-12-22T08:56:00.002+02:00

Venetsia

Yksi vuoden elämyksistä oli perheemme matka Pohjois-Italiaan. Yhteensä puolentoista viikon aikana kiersimme kolme vanhaa ja kaunista kaupunkia, Veronan, Vicenzan ja Venetsian. Matkamme alkoi reittilennolla Venetsiaan, josta vuokrasimme auton ja huristimme maailman monimutkaisimmalla moottoritiejärjestelmällä noin 120 kilometriä Veronaan.

Hotellimme oli kaukana historiallisesta keskustasta, mutta se osoittautuikin mielenkiintoiseksi. Koska kaupunginmuureille oli lähes kahden kilometrin matka, aina keskustaan kävellessämme näimme tämän päivän veronalaisen lähiön kasvot. Ne eivät olleet kauniit. Italialaisen yhteiskuntarakenteen huomasi selvästi – afrikkalaiset maahanmuuttajat asuivat lähiössä, kun taas natiivit italialaiset keskustassa. Illalla kävellessämme takaisin hotelliin oli samalla kaoottista ja pelottavaa, mutta äärimmäisen jännittääväkin – eikä olo tuntunut uhatulta.

Verona oli huumaavan kaunis kaupunki. Adige-joen muodostamalle niemelle rakennettu roomalainen varuskuntakaupunki oli elävä muinaisjäänne. Kaupungin keskuksen, entisen yrttikauppiaiden torin, Piazza Erben reunoja kiersivät upein värikkäin freskoin koristellut kaupunkipalatsit. Niiden katutasoissa oli kahviloita, jotka ovat olleet pystyssä satoja vuosia.

Kaupunkina Verona oli uskomaton myös sen puoleen, että paikoin sen kadut olivat marmoria. Jyhkeältä roomalaisjäänteeltä, Porta Bosarilta alkava kiireinen ostoskatu oli yksi näistä kaduista. Valkoisilla, tuhatvuotisilla katukivillä kävelyyn ei voinut tottua.

Äidin syntymäpäivän kunniaksi olimme varanneet liput oopperajuhlien näytäntöön Il Trovatore, Trubaduuri. Giuseppe Verdin 1800-luvulla säveltämä ooppera oli ensimmäinen, jota minut vietiin katsomaan yhdeksänvuotiaana. Muistan pelänneen sen raakaa ja paikoin ilkeääkin juonta, mutta tällä kertaa espanjalaisen näytelmäkirjailijan luomat juonenkoukerot tuntuivat nerokkailta.

Vanhalla roomalaisella amfiteatterilla esitettynä ooppera sai kolossaalliet mittasuhteet. Noin 20 000 katsojaa oli seuraamassa huippulaulajien esiintymistä uskomattomissa lavasterakenteissa. Syvän violetti taivas levittäytyi koko areenan päälle, paljastaen tuhansia ja tuhansia kirkkaita tähtiä.

Veronan jälkeen matkamme jatkui Vicenzaan, jossa tutustuimme Andrea Palladion 1500-luvulla suunnittelemiin palatseihin ja kaupunkiin. Villa Capra la Rotunda, kesätuulesta aaltoilevien peltojen keskelle suunniteltu palatsi, on ollut yksi eniten jäljitellyistä rakennuksista maailmassa. Yksinkertaisen julkisivun kauneus syntyy harkitusta symmetriasta ja äärimmäisen tarkoista mittasuhteista.

Vicenza ei ollut yhtä mielenkiintoinen kaupunki kuin Verona. Se oli pieni, ja olimme siellä sunnuntaina, joten se tuntui vieläkin pienemmältä ja yksinäiseltä. Saavuimme kaupunkiin palatsikierrokselta sen verran myöhässä etten ehtinyt kiirehtimään Teatro Olimpicoon, maailman ensimmäisen sisäteatterin museoon. Sen, ja koko Vicenzan kaupunkikaavan suunnitteli Palladio. Kaupungin ilmeessä näkyi yhteneväisyyttä, eikä katukuvassa ollut juuri tapahtunut muutosta viidensadan vuoden aikana. Kuten Veronassakin, kadut tuntuivat ikuisilta.

Venetsiasta voitte lukea täällä

Salainen puutarha

2010-12-21T09:34:00.000+02:00

Yksi lapsuuden lempikirjoistani oli Frances Hodgson Burnettin romaani Salainen puutarha. Se on älykäs ja mielenkiintoinen, vanhan maailman pikku kirja. Komentelemaan tottunut, Intiassa asunut kopeakasvoinen Mary Lennoxin muutos Yorkshiren nummilla tekee hänestä lopulta hyvän ihmisen. Tytön kehityksen vaivihkainen kuvaaminen on varmasti yksi kirjan menestystekijöistä.

Luen teosta tällä hetkellä englanniksi, se on mukavaa tunnelmoimista. Vaikka Yorkshiren nummilla ei vallitse kuin kaksi vuodenaikaa – sumu ja sade – on tekstissä jotain jouluun liitettävää. Ehkä se on kirjan lempeä lapsellisuus, tai sitten viehkeän juonen salaperäisyys.

joulutunnelmaa

2010-12-20T09:04:00.000+02:00

Tänä vuonna ei ole tarvinnut laulaa I'm dreaming of a White Christmas - joululaulua, sillä lunta on tullut aivan tupaan asti.

Neljä päivää jouluun.
Mukavaa maanantaita!

pyöreitä ja paksuja lumihiutaleita

2010-12-19T11:52:00.000+02:00

Talvi ja pimeys ajavat ihmsien kuoreen, jonka sisällä tuoksuu piparkakku ja kaikuu joululaulut. Tapiolan kuoron joulukonsertti Temppeliaukion kirkossa oli sointujen sinfoniaa. Rakeisten lumihiutaleiden peittämät hiljaiset kadut tuntuvat olevan kaukana sisätiloista, kun lumen ja katseen välissä on vain ikkuna.

Meille ei tänä vuonna tule joulukuusta. Metsäämme ei voi mennä, kun sen läpi kulkeva savinen, jäisten horsmien valtaama tie on lumen peittämä. Tänä vuonna kotimme tuoksuu amaryllikseltä eikä neulasilta. Ja pipareilta, tietenkin!

pyörähdellen

2010-12-13T19:59:00.000+02:00

Hieman väsyttävän kaamospäivän kruunasi pyörähtely Kallion lukion liikuntasalissa. Olen lupautunut tanssimaan kaverini kanssa vanhat, ja siksi siis tämä hupi. Se oli todella hauskaa! Musiikin ja kehon liikkuessa jotakuinkin samaan tahtiin olo tuntuu vapauttavalta. Jos vielä ne valssin askeleet oppisi!

Minulla, vannoutuneella syysihmisellä, on hieman ikävä kesää. Pakkasen keskellä voi muistaa kesäyöt istuskellen Tähtitorninmäen puistossa suolaisen merituulen puhaltavan pohjoisena viimana mereltä auringonlaskuun. Ruoho tuntuu sormien välissä aidolta, raikkaalta, pehmeältä, elävältä – toisin kuin lyijynraskas kylmyys.

Onneksi Lucian päivänä voi uskoa siihen, että pahin pimeyskin on pian ohi.
Kaunista Lucian päivää!

Roma, urbs aeterna

2010-12-12T12:47:00.000+02:00

Kun mietin kulunutta vuottani, on yksi merkittävimmistä kokemuksistani ollut Rooman-matkani. Lähdin sinne 22 luokkalaiseni, 3 opettajan ja 5 valvojan kanssa. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ilman vanhempia ja on siinäkin suhteessa merkittävä, sillä viimeistään nyt tajusin, kuinka itsenäiseen toimintaan pystyn.

Rooma oli todella ikuinen. Tuhatvuotisen antiikin supervallan sykkivä sydän on varmasti vanhin länsimainen kaupunki, joka on vielä pystyssä. Forum Romanumin, taivasta tavoittelevat, murenevat marmorikolumnit ja pilasterit saivat rinnalleen barokin ajan paavillisen hallintokoneiston mahtailevat palatsit.

Kaupungista löytyy erilaisia nähtävyyksiä. Koin itseni Pietarinkirkossa pieneksi kullattujen pyhimyspatsaiden rinnalla. Basilikan kupolin näköalatasanteelta avautui mahtava maisema ylitse Rooman.

Vatikaanin museot olivat minulle pettymys. En kokenut museota ... museoksi. Se oli enemminkin läpikulkupaikka. Minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että museossa itse taide ei ollut keskiössä, vaan paavin valta. Huumaavan laajaan kompleksiin oli mahdutettu taidetta melkein kaikilta ajanjaksoilta.

Sen sijaan pidin Capitoliumin museosta. Se sijaitsi yksinkertaisessa, Michelangelon suunnittelemassa palatsirakennuksessa. Hiekanruskean julkisivun takana oli antiikin taiteen mestariteoksia. Uuden laajennusosan lasikaton alla on Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas, joka on säilynyt lähes täydellisenä halki ajat.

katse taaksepäin

2010-12-11T10:10:00.000+02:00

Nauvo, kesäkuu

On mielenkiintoista miettiä kuluvaa vuotta. Tammikuu ja helmikuu olivat jäisiä, kylmiä, lumisia kuukausia. Maaliskuun aikana kevät, printemps, saapui ja voimistui huhtikuun aikana. Alkuvuodesta mietin paljon, mihin lukioon hakisin.

Olin viittä vaille hakea Kallion lukioon, mutta päätin sittenkin toisin. Asetin Norssin ensimmäiseksi. En ole pettynyt, vaikka ilmaisutaitoaineita ei voi siellä opiskella sen kummemmin.

Toukokuussa koulu loppui ja kesä alkoi. Kävimme myös ensimmäisen kerran purjehtimassa omalla, uudella veneellämme. Purjehtimisen maailma on tänä vuonna auennut minulle. Se on jotain ainutlaatuista. Itse en välttämättä välitä vauhdista, mutta silloin kuin tuuli puhaltaa ja lokit kirkuvat ja aavaa merta pitkin lainehtivat aallot ja aurinko paistaa, silloin tuntee olevansa vapaa, kun tuuli kirvoittaa itkua silmistä.

voihan vr!

2010-12-09T09:51:00.002+02:00

Valtion Rautatiet on minullekin jatkossa kirosana. Mitä teemme kansallisella rataliikenneyhtiöllä, jolle talvi on jokavuotinen yllätys? Minkä takia VR ei ole hankkinut kalustoa, joka toimisi pakkasessa ja lumessa?

Olin eilen Keravan asemalla kello 22.00. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin pitäisi, olisin ollut kotona enintään tunnin sisällä. VR oli toisin päättänyt. Kaupunkijuna oli myöhässä ainakin 45 minuuttia. Kinoksien takia noin parin kymmenen kilometrin matka kesti lähemmäs tunnin. Hektisellä pääkaupunkiseudulla se on pitkä aika.

Lopulta olin kotona puoli yksi.

Rautatieasemalla mainostettiin uusia Pietarin-junia. Allegro-junien pitäisi kuljettaa matkustajat 3,5 tunnissa Pietariin. Ja mitenkähän se aikoo toteutua, kun lähes sama aika menee Keravalta Helsinkiin?

Tämä vain suututtaa. Suututtaa niin vietävästi!

Onneksi Charles Dickensin Christmas Carolin lukeminen rauhoittaa.

itsenäisyyspäivänä

2010-12-06T16:26:00.012+02:00

Suomen itsenäisyyden puolesta on taistellut moni. Paitsi taistelutantereilla, myös yrityksissä, eduskunnassa, jokapäiväisessä elämässä. Sankari on se, joka valitsee suomalaisen nauriin kaupan hyllyltä tai toimitusjohtaja, joka pitää tuotannon Suomessa pienemmästä voitosta huolimatta.

Isänmaan sankareita ovat myös kulttuuri-ihmiset. He huolehtivat siitä, ettei valtakuntamme taannu hengellisesti. Jokainen, joka uskaltaa olla rehellinen ja rohkea, oma itsensä ja hyvä, ajatella yhteisön etua, on isänmaan sankari.

Onnea Suomi, onnea me!

Oma isoisäni oli kesäapulaisena Vaasan poliisissa vuonna 1939. Hän oli järkevä ja reipas nuorimies, ikää 16-vuotta. Kesäapulaisuutta jatkettiin niin, että paappa toimi syysiltaisin arkistossa järjestelijänä. Kun talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä, päätti isoisäni väärentää henkilökorttinsa ja painui sotaan. Hän soti kaikissa kolmessa sodassa ja palasi kotiin Vaasaan kapteenina, kuulonsa toisesta korvasta menettäneenä ja polvivammaisena.

Viime vuoden itsenäisyyspäiväkirjoitus

adventtiaamuna

2010-12-05T09:47:00.000+02:00

Ulkona näyttää raikkaalta. Taivas on heleän sininne ja korkeat männyt ovat lumella koristeltuja. Taivaanrannassa on harmaa pilvimatto, jonka päältä aurinko kurkottaa oranssinkeltasine säteineen.

Taidan uskaltaa pakkaseen ja auringonnousuun kameran kanssa.

Mukavaa Adventtia!